Siirry pääsisältöön

tahtominen koetuksella?

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä.


Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan.

Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äitejä, ulkosuomalaisia, kotirouvia, ekspatteja, miten niitä nyt tahtoo ajatellakaan. Me puhuttiin kaiken muun muassa elämästä täällä, minkälaista on olla kotiäiti tai kotirouva amerikassa. Omissa mietteissäni palasin ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin, aikaan kun me oltiin muuttamassa tänne. Ajatuksiin ja ennen kaikkea muitten ajatuksiin siitä mitä mulla olis täällä maailmalla edessä. Tänäkin päivänä muistan sen yhden ystävän sanat siitä miten musta tulis täällä sellainen alkoholisoitunut kotirouva, tyyppi jolla ei ole muutakaan tekemistä kuin juoda muitten rouvien kanssa drinksuja ja lakkailla kynsiä – useimmiten kai auringossa uima-altaalla.

Maistelemassa viinejä


Totuus on kaukana näistä mielikuvista, sillä arki on arkea kaikkialla ja huolimatta turvatusta taloudesta on kotirouvana oleminen sen verran rankkaa puuhaa ettei musta ollut siihen pidemmällä tähtäimellä. Menin töihin. Jäin lasten kanssa kotiin ja sen jälkeen olen palannut töihin jo kolmasti. Yhtälö kun on täällä ihan erinäköinen kuin Suomessa. Ei ole kunnallista päivähoitoa. Ei ole kunnallista iltapäiväkerhoa sen enempää kuin sitä suomalaisen itsenäistä lapsuuttakaan. Ei myöskään ole drinksuja uima-altaalla ja aika harvoin niitä kosteita lounaitakaan. Nostan siis kirjaimellisesti hattua jokaiselle joka ulkosuomalaiselle kotirouvalle.

Elämä täällä on ihanaa ainakin näin amerikkalaistuneelle suomalaiselle. Paikallinen koulujärjestelmä on ainoa jonka tunnen vanhempana ja sirpaleisuus yhdistettynä vanhempien tuen tarpeeseen on ainoa minkä tiedän. Meillä myös kummankin aikuisen arki on joustavaa, ja kun huikkaan oman pöytäni äärestä Freddelle että mulla on torstaiaamuna asiakaspalaveri kymmeneltä se vastaa et selvä. Fredde ei matkusta kuin satunnaisesti, ja silloin harvoin voin järjestellä omat hommani.



Muistan kuitenkin myös toisenlaisen ajan, sen kun Fredden työ ei joustanut ja minä joustin. Ehkä elävimpiä muistikuvia siltä ajalta on lääkärissäkäynnit lasten kanssa, kuten se kierukan asennus kolmen lapsen istuessa rattaissa samassa huoneessa mun hymyillessä rohkaisevasti lapsukaisille; ”kaikki hyvin lapsirakkaat, äidillä on vaan vähän ilon kyyneleitä silmäkulmassa!” Miten onnellinen olin kun pääsin satunnaisesti edes ruokakauppaan ilman kolmikkoani, jota vedin perässäni hammaslääkäriä myöten ihan jokaiseen paikkaan.


Vaikka Facebook täyttyy viikonloppuisista reissukuvista huikeisiin nähtävyyksiin, usein arki uudessa maassa näyttää kuitenkin karummat kasvonsa sen toisen aikuisen työpäivien venyessä pitkiksi, ja arjen ollessa erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Monessa perheessä toinen aikuisista matkustaa työnsä takia useamman viikon kuukaudesta. Moni kokeekin olevansa vailla tukea ja yksinäinenkin sillä kaikkien hyvänpäiväntuttujen tulvassa niitten syvempien ihmissuhteiden luominen ottaa aikansa. Ei ole harvinaista että muutto ulkomaille laittaa parisuhteen koetukselle. 

Retkellä Northwest Trekissä



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 2)

Kolmen päivän retkellä me kierrettiin neljä koulua. Kouluista kaksi on julkisia yliopistoja ja kaksi yksityisiä. Kouluista yksi oli pieni, kaksi keskikokoista ja yksi suuri. Tämän kuun loppupuolella edessä on vielä retki tytön ykkösyliopistoon ja sen pienempään sisarukseen. Alun perin oli ajatus vierailla vielä osavaltion pohjoisosan julkisessa yliopistossa, mutta kesän retkellä löytyi parempia vaihtoehtoja.  Kouluvierailuilla tutustutaan koulun lisäksi myös paikkakuntaan, jolla koulu sijaitsee. Onhan silläkin väliä minkälaisessa ympäristössä kampus sijaitsee ja onko siellä mitään tekemistä koulun ulkopuolella. Näistä meidän kouluista Tättiksen ykkös- ja kakkosvaihtoehdot sijaitsevat Seattlen alueella. Nämä vaihtoehdot antaisivat tytön asua kotona ja säästää siten asumiskuluissa ja kun työpaikkakin on jo olemassa, olisi kaikin puolin helppoa pysyä täällä kotinurkilla. Yksi kouluista on osavaltion toiseksi suurimmassa kaupungissa, kaksi pikkukaupungeissa ja yksi paikassa, jossa ei o...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...