tahtominen koetuksella?

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä.

Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan.

Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äitejä, ulkosuomalaisia, kotirouvia, ekspatteja, miten niitä nyt tahtoo ajatellakaan. Me puhuttiin kaiken muun muassa elämästä täällä, minkälaista on olla kotiäiti tai kotirouva amerikassa. Omissa mietteissäni palasin ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin, aikaan kun me oltiin muuttamassa tänne. Ajatuksiin ja ennen kaikkea muitten ajatuksiin siitä mitä mulla olis täällä maailmalla edessä. Tänäkin päivänä muistan sen yhden ystävän sanat siitä miten musta tulis täällä sellainen alkoholisoitunut kotirouva, tyyppi jolla ei ole muutakaan tekemistä kuin juoda muitten rouvien kanssa drinksuja ja lakkailla kynsiä – useimmiten kai auringossa uima-altaalla.

Maistelemassa viinejä

Totuus on kaukana näistä mielikuvista, sillä arki on arkea kaikkialla ja huolimatta turvatusta taloudesta on kotirouvana oleminen sen verran rankkaa puuhaa ettei musta ollut siihen pidemmällä tähtäimellä. Menin töihin. Jäin lasten kanssa kotiin ja sen jälkeen olen palannut töihin jo kolmasti. Yhtälö kun on täällä ihan erinäköinen kuin Suomessa. Ei ole kunnallista päivähoitoa. Ei ole kunnallista iltapäiväkerhoa sen enempää kuin sitä suomalaisen itsenäistä lapsuuttakaan. Ei myöskään ole drinksuja uima-altaalla ja aika harvoin niitä kosteita lounaitakaan. Nostan siis kirjaimellisesti hattua jokaiselle joka ulkosuomalaiselle kotirouvalle.

Elämä täällä on ihanaa ainakin näin amerikkalaistuneelle suomalaiselle. Paikallinen koulujärjestelmä on ainoa jonka tunnen vanhempana ja sirpaleisuus yhdistettynä vanhempien tuen tarpeeseen on ainoa minkä tiedän. Meillä myös kummankin aikuisen arki on joustavaa, ja kun huikkaan oman pöytäni äärestä Freddelle että mulla on torstaiaamuna asiakaspalaveri kymmeneltä se vastaa et selvä. Fredde ei matkusta kuin satunnaisesti, ja silloin harvoin voin järjestellä omat hommani.

Muistan kuitenkin myös toisenlaisen ajan, sen kun Fredden työ ei joustanut ja minä joustin. Ehkä elävimpiä muistikuvia siltä ajalta on lääkärissäkäynnit lasten kanssa, kuten se kierukan asennus kolmen lapsen istuessa rattaissa samassa huoneessa mun hymyillessä rohkaisevasti lapsukaisille; ”kaikki hyvin lapsirakkaat, äidillä on vaan vähän ilon kyyneleitä silmäkulmassa!” Miten onnellinen olin kun pääsin satunnaisesti edes ruokakauppaan ilman kolmikkoani, jota vedin perässäni hammaslääkäriä myöten ihan jokaiseen paikkaan.

Vaikka Facebook täyttyy viikonloppuisista reissukuvista huikeisiin nähtävyyksiin, usein arki uudessa maassa näyttää kuitenkin karummat kasvonsa sen toisen aikuisen työpäivien venyessä pitkiksi, ja arjen ollessa erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Monessa perheessä toinen aikuisista matkustaa työnsä takia useamman viikon kuukaudesta. Moni kokeekin olevansa vailla tukea ja yksinäinenkin sillä kaikkien hyvänpäiväntuttujen tulvassa niitten syvempien ihmissuhteiden luominen ottaa aikansa. Ei ole harvinaista että muutto ulkomaille laittaa parisuhteen koetukselle. 

Retkellä Northwest Trekissä