Siirry pääsisältöön

tahtominen koetuksella?

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä.


Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan.

Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äitejä, ulkosuomalaisia, kotirouvia, ekspatteja, miten niitä nyt tahtoo ajatellakaan. Me puhuttiin kaiken muun muassa elämästä täällä, minkälaista on olla kotiäiti tai kotirouva amerikassa. Omissa mietteissäni palasin ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin, aikaan kun me oltiin muuttamassa tänne. Ajatuksiin ja ennen kaikkea muitten ajatuksiin siitä mitä mulla olis täällä maailmalla edessä. Tänäkin päivänä muistan sen yhden ystävän sanat siitä miten musta tulis täällä sellainen alkoholisoitunut kotirouva, tyyppi jolla ei ole muutakaan tekemistä kuin juoda muitten rouvien kanssa drinksuja ja lakkailla kynsiä – useimmiten kai auringossa uima-altaalla.

Maistelemassa viinejä


Totuus on kaukana näistä mielikuvista, sillä arki on arkea kaikkialla ja huolimatta turvatusta taloudesta on kotirouvana oleminen sen verran rankkaa puuhaa ettei musta ollut siihen pidemmällä tähtäimellä. Menin töihin. Jäin lasten kanssa kotiin ja sen jälkeen olen palannut töihin jo kolmasti. Yhtälö kun on täällä ihan erinäköinen kuin Suomessa. Ei ole kunnallista päivähoitoa. Ei ole kunnallista iltapäiväkerhoa sen enempää kuin sitä suomalaisen itsenäistä lapsuuttakaan. Ei myöskään ole drinksuja uima-altaalla ja aika harvoin niitä kosteita lounaitakaan. Nostan siis kirjaimellisesti hattua jokaiselle joka ulkosuomalaiselle kotirouvalle.

Elämä täällä on ihanaa ainakin näin amerikkalaistuneelle suomalaiselle. Paikallinen koulujärjestelmä on ainoa jonka tunnen vanhempana ja sirpaleisuus yhdistettynä vanhempien tuen tarpeeseen on ainoa minkä tiedän. Meillä myös kummankin aikuisen arki on joustavaa, ja kun huikkaan oman pöytäni äärestä Freddelle että mulla on torstaiaamuna asiakaspalaveri kymmeneltä se vastaa et selvä. Fredde ei matkusta kuin satunnaisesti, ja silloin harvoin voin järjestellä omat hommani.



Muistan kuitenkin myös toisenlaisen ajan, sen kun Fredden työ ei joustanut ja minä joustin. Ehkä elävimpiä muistikuvia siltä ajalta on lääkärissäkäynnit lasten kanssa, kuten se kierukan asennus kolmen lapsen istuessa rattaissa samassa huoneessa mun hymyillessä rohkaisevasti lapsukaisille; ”kaikki hyvin lapsirakkaat, äidillä on vaan vähän ilon kyyneleitä silmäkulmassa!” Miten onnellinen olin kun pääsin satunnaisesti edes ruokakauppaan ilman kolmikkoani, jota vedin perässäni hammaslääkäriä myöten ihan jokaiseen paikkaan.


Vaikka Facebook täyttyy viikonloppuisista reissukuvista huikeisiin nähtävyyksiin, usein arki uudessa maassa näyttää kuitenkin karummat kasvonsa sen toisen aikuisen työpäivien venyessä pitkiksi, ja arjen ollessa erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Monessa perheessä toinen aikuisista matkustaa työnsä takia useamman viikon kuukaudesta. Moni kokeekin olevansa vailla tukea ja yksinäinenkin sillä kaikkien hyvänpäiväntuttujen tulvassa niitten syvempien ihmissuhteiden luominen ottaa aikansa. Ei ole harvinaista että muutto ulkomaille laittaa parisuhteen koetukselle. 

Retkellä Northwest Trekissä



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...