levon hetki nyt lyö, tai sit ei

Aamuisin ollaan monesti sumussa ihan kirjaimellisesti. 

Kello on jotakin kahden jälkeen aamuyöstä, en katso enää kelloa, enää ei tarvitse, eikä sillä ei ole edes mitään väliä sillä tiedän että peli on menetetty kun lastenhuoneesta kuuluu kolmannen kerran tunnin sisään: ”mammaaa...” Nousen ja kävelen käytävää lastenhuoneeseen. Jo mun askeleet hiljentää huutajan ja pian olen sängyn vieressä silittelemässä. Hetkessä se nukkuu taas, herätäkseen ennen kuin olen ehtinyt nukahtaa, tai ehkä hetkeä sen jälkeen kun olen vaipunut uneen. Seuraavalla kerralla luovutan. Vastoin kaikkia päätöksiä, sopimuksia ja suunnitelmia kävelen hakemaan lastenhuoneesta tyynyn ja peiton, nostan yläsängyn huutelijan lattialle ja kuiskaan että mennään. Olen onnekas ja se nukahtaa meidän, kahden turvallisen aikuisen väliin, mutta meidän aikuisten uni on nyt täynnä potkivaa ja pyörivää, hikistä poikaa. Huonona yönä ne se havahtuu edelleen monta kertaa tunnissa vain muistaakseen että se on jo turvassa. Aamulla kaikkia väsyttää. Muistutan enemmän persiilleen ammuttua karhua kuin äitiä, sanon sanoja jotka haluaisin ottaa takaisin ja puoleen päivään mennessä olen kääntynyt kahvin lisäksi päänsärkylääkepurkin puoleen. Illalla jännittää, nukutaanko tänä yönä?

Valvomista pidetään itsestäänselvänä asiana pienten lasten kanssa, mutta missään ei kukaan tunnu puhuvan isomman lapsen univaikeuksista, siitä kun koko perhe jännittää jo illalla miten yö menee ja jokainen nukuttu yö tuntuu lottovoitolta. Niitäkin on, siis nukuttuja öitä,  mutta harvakseltaan. Jotenkin mystisesti yöheräämiset tuntuvat katoavan ihmisten puheista viimeistään kolmannen ikävuoden jälkeen, ei meillä vaan.

Geokätköilemässä kolmikon kanssa lähimetsässä.

Yhdeksän vuotta, kuusi kuukautta ja kaksikymmentäneljä yötä on meidän sängyssä ollut ainakin yksi vieras, toisinaan useampi. Joskus toinen meistä on jakanut sängyn lapsen kanssa suodakseen toiselle kokonaisen yön. Vuosia meillä oli pinnasängyn patja lakanoineen meidän sängyn alla. Se oli helppoa nykäistä sieltä esiin kun isossa sängyssä loppui tila. Nyt ne ei enää mahdu sille patjalle. Tättiksellä on mittaa lähemmäs 150cm, ja on siis jo hyvinkin pienen aikuisen kokoinen, meidän nykyinen vakkarivieras on miltei 130 senttinen sekin. Niitä ei siis enää napata kainaloon ihon tosta noin vaan.

Tättiksen univaikeuksia hoidettiin melatoniinilla ja lopulta unilääkkein. Nykyään neiti hoitaa itseään kylpemällä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Kuuma kylpy tuntuu rauhoittavan levottomat jalat ja noin keskimäärin meillä on ihan hyvin nukkuva tytär. Martta nukkuu Tättiksen kanssa, makaa tytön päällä tuoden turvaa. Tähän ollaan kuitenkin saavuttu vasta tänä syksynä, yli yhdeksän vuoden valvomisten jälkeen.

Mutta, mutta, jos veljensä seuraa sisaren jalanjäljissä on meillä vielä reilut kaksi vuotta jäljellä unettomia öitä. Sillä erotuksella että lääkärin määrätessä sille sen saman unilääkkeen kuin siskolle, ottivat pienen miehen toisin rakennetut aivot lääkkestä vauhtia unihiekan sijaan, ja yhden yön verran meillä oli sangen vilkas pilviveikko. Valvottuaan koko yön – oikeesti koko yön – se muisteli aamulla iloisena mitä kaikkea se näkikään yön aikana ja totesi lopulta että ei ollut hyvä lääke, no ei ollut joo. Ollaan siis takaisin lähtöruudussa. Tilanteessa jossa nukutaan keskimäärin iltayhdeksästä aamukahteen. Sen jälkeen alkaa suuri tuntematon ja yön arpajaiset. A) lapsi nukkuu aamuun asti B) lapsi herää kahdesta eteenpäin aamuun asti 15-30 minuutin välein C) lapsi nukahtaa meidän väliin mutta levoton uni huonontaa aikuisten unta. On aamuja joina peiliin tuijottaa yhtä harmaana niin lapsi kuin sen äitikin.

Seuraava askel on lähete uniapneatutkimuksiin – lapselle. Josko kita- ja/tai nielurisojen poisto rauhoittaisi meidän öitä? Unettomuus näkyy lisääntyneinä keskittymisvaikeuksina koulussa ja sen myötä arvosanoina jotka eivät vastaa lapsen todellista kapasiteettia. Kolmipäiväinen viikonloppu otetaan ilolla vastaan, saahan ainakin aamusta ottaa takaisin menetettyä yöunta.