karkki vai kenties kuolema?

Mä katson vähän kateellisena muitten halloween kuvia tältä vuodelta. Meillä oli sit suunnitelmat jotka mureni sillä hetkellä kun yksi kolmesta peitti makuuhuoneen lattian oksennukseen eikä itselläkään nyt tottapuhuen ollut niin kovin hohdokas olo, mutta marttyyrina hyvänä äitinä olin ajatellut sit tarpeen vaatiessa oksentavani vaikka jonkun puskan juurelle pimeässä koska kyllähän karkit ja kepposet pitää päästä kiertämään – not. Ne kuvat olisin halunnut, olihan meidän Tättis niin täydellinen Evie yösinisinehiuksineen. 

Niitten hiusten värjääminenkin oli muuten ihan oma operaationsa maanantaina. Sininen hiusväri kun värjää kaiken mihin sattuu osumaan, mukaanlukien valkoiset kaakelit, kylpyammeen ja lapsen selän ihon. Ammetta ja kaakeleita suihkin valkaisuaineella, mutta lapsi oli hinkattava takaisin vaaleanpunaiseksi raa'alla voimalla. Ehkä sekin olis pitänyt valkaista?

Alakerran pettynyt kaksikko lähti kierrokselle naapureitten kanssa ja minä hoivasin sitä kaikken pettyneintä yläkerrassa. Sitä joka kyyneleitten välistä hoki vuorotellen ettei halua edes nähdä karkkia ja että on niin väärin ettei se päässyt kiertämään. Me vaivuttiin jonkinmoisessa horteessa sänkyyn arviolta viidentoista peiton alle kuumeen noustessa meillä kummallakin kilpaa. Alakerrasta kantautui aina väliin ovikellon ääni, kun joku ei suostunut uskomaan että sen kuistille jätetyn karkkivadin on nyt pakko riittää. Olis varmaan pitänyt laittaa oveen merkintä siitä että meillä on rutto, mutta sekin olis kai mennyt vaan juhlahuumorista, “Tervetuloa! Täältä saa kepposeksi oksennustaudin!” – Hehee... En oikeastaan jaksanut välittää edes siitä että tiesin ettei Fredde ollut muistanut sytyttää kurpitsalyhtyjä liittyessään sairastuneiden komeaan kavalkadiin.

Jos nyt laitetaan asioita vähän mittasuhteisiin niin ei tosiaan voi valittaa. Me ei olla mikään vatsatauti perhe ja meillä näitä pöpöjä vierailee harvakseltaan. Vain kerran se on käynyt koko perheen läpi ja se oli se surullisenkuuluisa kerta kun meillä oli kaksi kuivuvaa vauvaa, yksi taapero ja kaksi aikuista keittiössä odottamassa kuolemaa ja mä heittelin oksennusten päälle pyyhkeitä. Se oli kauheeta se, mutta niin on ollut vain yhden ainoan kerran. Se joka oksensi yläkerrassa sairasti ensimmäistä vatsatautia sitten sen kauhukerran, eikä sillä ollut mitään käsitystä siitä miten kurja tauti on kyseessä. Raukka oli täysin vakuuttunut kuolevansa, eikä siihen auttanut mun lupaukset siitä että se menee kyllä ohi. Niin että me ei olla mikään vatsatautiperhe. Siis sellainen joka kerää kotiinsa jokaisen liikenteessä olevan oksun. Näitä on meillä harvoin ja silloinkin aika valikoidusti. Tälläkin kertaa näyttäis siltä että kolmesta lapsesta vain yksi sairastui. On olemassa tutkimustuloksia joiden mukaan osa ihmisistä tosiaan sairastuu vatsatauteihin herkemmin kuin toiset. 

Mutta halloween kuvia meillä ei tältä vuodelta ole. Ei ole lapsia naamiaisasuissaan, ei ole karkkikasoja tai hymyileviä yhteiskuvia. Se oli tiistaina. Tänään on torstai ja mulla on lihakset edelleen niin hellänä että hengittäminenkin sattuu. Jäin kotiin tekemään töitä. Lapsi meni kyllä jo kouluun ja Fredde töihin, mutta toisaalta mä kävin tiistaina lääkärissäkin kun olin varma että mun selkä on lopullisesti tekemässä kuolemaa ja sain jopa lähetteen ortopedille. Selkäkipu kuitenkin parani mystisesti, joten tais vaan alkaa tauti sieltä heikoimmasta kohdasta – selästä.