Tahdon Asiat

Tättis tutkii mikroskoopilla lammen eläimistöä.  Saanks mä nutellaa leivälle kysyy kymmenvuotias lauantaiaamuna, äiti vastaa lapselle että joo, miksikäs ei, ota nutella ruokakomerosta. Sillä aikaa kun mä sudin sokerista pähkinätahnaa vastaleivotulle leivälle lapsi jatkaa pohdintaansa: ”Mä otin nutellaa aamuleivälle viimeksi helmikuussa, helmikuun alussa... nutella ei ole kovin terveellistä, mutta se on hyvää. Meidän perheessä nutellaleivän saa syödä ehkä joka kolmas kuukausi, se on hyvä sääntö nutellaleivälle.” – Mä katson lasta kulmain alta ja hammasta purren mietin samalla mitä muu maailma mahtaa ajatella meidän perheen touhuista. Tekis mieli sanoa, mutten sano ettei meillä ole nutellasääntöjä – pitäköön sääntönsä.   Ei meillä ole kauheesti mitään muitakaan sääntöjä, mutta silti mun lapsen mielessä kaikessa on säännöt ja rytmi – järjestys. Sillä on sääntö ihan kaikkeen,   miten syödään, kuinka usein käydään ravintolassa, miten monta värikynää otetaan piirtäess...

Mä jotenkin aina ajattelen että elämä on yhtälailla samalaista ja erilaista kaikkialla. Siis samanlaista niin että aamulla mennään töihin ja kouluun ja kuka minnekäkin, illalla tullaan kotiin, syödään, katsotaan telkkaria, tehdään läksyjä ja mennään nukkumaan. Erilaisuus tulee meidän jokaisen taustoista ja siitä tosiasiasta että perheitä on erilaisia kaikkialla maailmassa. Niin kuin lastenkirjoissa opetetaan, on perheitä joissa on isä ja äiti, perheitä joissa on isä tai äiti, perheitä joilla on kaksi äitiä tai kaksi isää tai ehkä täti, setä tai isovanhempi... Toisissa perheissä on monta lasta, osassa ei lapsia laisinkaan. On sellaisiakin perheitä joissa asuu monta perhettä saman katon alla tai useampi sukupolvi yhdessä. Mutta nämä kaikki pitää kai paikkansa tavalla tai toisella kaikkialla maailmassa. Maa muuttuu ja puitteet sen mukana, mutta perhe sinällään on kuitenkin perhe. Onnensäikeet ja huolenaiheet vaihtelee riippuen kulttuurista, varallisuudesta ja siitä missä sat...

Jotta ei pääse syntymään mitään väärinkäsityksiä niin kerrottakoon nyt alkuun että mä en tosiaankaan ole mikään fitness-tyyppi vaan enneminkin se pesunkestävä sohvaperuna joka seuraa muitten urheilusuorituksia mieluiten viinilasin tai oluen kanssa terassilla ja jonka mielestä juoksulegginsit on hyvät koska ne on ennen kaikkea mukavat. Niin kuitenkin pääsi käymään että tämäkin himoliikkujien ympäröimä, keski-ikäinen ylipainoinen nais-ihminen päätti kokeilla liikuntamuotoa jonka nimiin yksi hänen ihanista lääkäriystävistään vannoo. Mies joka bilettää viikonloput Seattlen klubeilla poikaystävänsä kanssa, rakastaa hampurilaisiaan eikä elä päivääkään ilman viiniä. Tämä sama mies hurahti tähän juttuun vuosi sitten mun hymyillessä vieressä ymmärtäväisesti viiniä siemaillen ja hiljaa ajatellen että hyvä jos jaksaa kuukauden. Mutta kun se hurahdus on vuodessa syventynyt jonkinlaiseksi kyseenalaiseksi rakkaudeksi ryhmäliikuntaa kohtaan ja miehen puheessa vilahtelee soutu- ja juoksuviikot...

Someäidin lapsi tubettaa aamulla.  Someäiti täällä terve. Siis sellainen äiti jolla on kolme lasta, kaksi puhelinta, iPad, älykello ja sit tietty läppäri. Someäiti aloittaa päivänsä LinkedIn:ssä aamukuuden aikaan, siirtyy siitä Facebookiin ja Instaan. Pinterestiäkin se käyttää ainakin melkein jokainen päivä. Illalla viimeksi sängyssä, katsottuaan ensin padiltä telkkaria se kurkkaa viimeiset somejutut ennen nukkumattia. Seuraavaksi sen pitäis vielä ottaa omakseen YouTube ja Twitter muutenkin kuin käyttäjän roolissa. Someäidin lapset tietää että poseerata pitää vielä kerran, maitolasin voi kaataa uudestaan että siitä saa just oikeanlaisen kuvan ja ruoka-annoksesta ei voi syödä ennen kuin someäiti on kuvannut sen. Someäidin lapset tietää myös että parhaat kuvat tulee harjoitellulla sattumalla. Sen lisäksi että mutsi ottaa samasta asiasta kymmeniä kuvia, niin se pyytää lapsia kääntymään selin, kääntämään kasvonsa ja esittämään ettei someäiti hääri ympärillä kameransa kans...

Pitäis kai olla jotain fiksua sanottavaa mutta ei ole. Ei oikeastaan ole yhtään mitään sanottavaa ja nekin jutut joita olen lukenut kipinän toiveessa eivät ole johtaneet mihinkään. Niin että ei tänne kuulu mitään mielenkiintoista. Se kevätloma, se jona me ei menty mihinkään vaan pyörittiin ihan omilla nurkilla kun kaikkialla tuntui olevan yhtälailla surkea sää. Kivaa meillä on ollut, katsokaa vaikka kuvia... Tacoma on kaupunki Seattlen eteläpuolella. Ennen kehnomaineinen kaupunki valittiin taannoin yhdeksi parhaimmista paikoista asua Yhdysvalloissa. Vielä silloin kun me muutettiin tänne, ei Tacomaan oikeastaan ollut mitään asiaa.  Autotyypin paratiisi - Fredde - LeMay America's Car Museum huikeine autokokoelmineen.  Museon ylimmästä kerroksesta voi ihailla kaupunkia.  Marttakin oli mukana museoretkellä.  Lautalla matkalla takaisin kotiin. Tacomaan pääsee toki ihan lautoittakin, mutta lauttamatka tekee retkestä hauskemman.  Pää...

Pieni tyttö istuu pulpetissaan ja nyppii sormiaan, näen että se yrittää kovati pidättää kyyneleitä ja peittää harmistuksensa siinä onnistumatta. Opettaja rientää apuun ja kysymään mikä on hätänä, kuuntelen vähän kauempaa sillä vaikka olen luokassa en halua puuttua ja osallistua, tiedän että näitä on aika usein. Tyttö sanoo että sen naapurin paperit ovat hänen pulpetillaan, hänen työtilassaan. Opettaja sanoo että eihän se haittaa jos ne tulee puolentuumaa pulpettien rajojen ylitse. On ahdasta, kaikilla pulpetillaan tehtävään liittyvät viisi monistetta, kaikkien paperit on vähän naapurin pulpetilla. Pieni tyttö ei enää kykene pidättämään kyyneleitään ja purskahtaa vuolaaseen itkuun, opettaja katsoo muhun ja mä kävelen luokan halki... Tai ei se enää mikään pieni ole, se on jo niin iso ettei sen enää kai pitäis näin kauheesti moisesta hermostua, ei kukaan muukaan kärsi niistä naapurin papereista, mutta mun lapseni kärsii. Lopulta tilanne ratkeaa niin että se pieni tyttö siirtyy pap...