Siirry pääsisältöön

elämää perheessä




Mä jotenkin aina ajattelen että elämä on yhtälailla samalaista ja erilaista kaikkialla. Siis samanlaista niin että aamulla mennään töihin ja kouluun ja kuka minnekäkin, illalla tullaan kotiin, syödään, katsotaan telkkaria, tehdään läksyjä ja mennään nukkumaan. Erilaisuus tulee meidän jokaisen taustoista ja siitä tosiasiasta että perheitä on erilaisia kaikkialla maailmassa. Niin kuin lastenkirjoissa opetetaan, on perheitä joissa on isä ja äiti, perheitä joissa on isä tai äiti, perheitä joilla on kaksi äitiä tai kaksi isää tai ehkä täti, setä tai isovanhempi... Toisissa perheissä on monta lasta, osassa ei lapsia laisinkaan. On sellaisiakin perheitä joissa asuu monta perhettä saman katon alla tai useampi sukupolvi yhdessä. Mutta nämä kaikki pitää kai paikkansa tavalla tai toisella kaikkialla maailmassa. Maa muuttuu ja puitteet sen mukana, mutta perhe sinällään on kuitenkin perhe.

Onnensäikeet ja huolenaiheet vaihtelee riippuen kulttuurista, varallisuudesta ja siitä missä sattuu asumaan, mutta loppupeleissä rakkaus on rakkautta kaikkialla, suru surua ja ilo iloa. En tiedä saatko kiinni ajatuksesta, mutta se menee jotenkin niin että se ilo on itsessään ihan samanlaista oli se sitten iloa siitä että kykenee tarjoamaan perheelleen aterian ja yösijan tai lomamatkan paratiisisaarelle. Vaikka puitteet on eriarvoisia, on tunne sinällään sama ja samanarvoinen.

Meidän perheessä on isä ja meidän perheessä on äiti. Meidän perheessä on kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa - kaksoset. Isä on töissä ja äiti on töissä. Lapset käy koulua. Koira, Martta jää usein päiväksi kotiin. Joskus se tulee mun mukaan toimistolle. Meidän perhe on nopeasti katsottuna sellainen ihan tavallinen perhe. Se on tavallinen vaikka katsois vähän tarkemminkin. Tavallinen perhe joka asuu tavallisessa omakotitalossa, tavallisessa naapurustossa kaupungin laitamilla, esikaupunkialueella.

Maanantai


Uusi viikko ja uudet säädöt. Eletään kevättä, mun kiireisintä työrupeamaa. Fredde tiputtaa lapset lähtiessään koulubussille. Mä muiskautan kolmikolle pusut poskille ja muistutan etten ole kotona kun ne tulee ja jään tekemään töitä työpöydän ääreen olohuoneen ison ikkunan eteen.

Iltapäiväksi ajan toimistolle valmistautumaan asiakastapaamiseen. Onneksi meillä on sellainen perhe jossa on kaksi tasapäistä vanhempaa, monessa perheessä äiti on se jonka on oltava kotona vastaanottamassa lapsia. Meillä se on ihan kumpi nyt kerkiää, kunhan on jompikumpi kotona ainakin sillei suunnilleen koulun jälkeen.

Oon kotona vasta yhdeksän pintaan illalla. Autosta soitan ensin Freddelle ja sanon olevani matkalla, sitten poikien kummitädille joka yritti tavoitella mua varhemmin. Väsyttää. Fredde on laittanut lapsille ruokaa, mun ja sen päivällinen on jo uunissa odottamassa et käyn vaihtamassa vaatteet. Martta höseltää jaloissa kaivaten huomiota. Avaan oluen ja ruokin koiran. Mistä ihmeestä se johtuukin että koiran ruokkiminen on aina mun homma, ja sit ne miettii miks se on eniten kiinni just mussa. Tottakai se on. Minä ruokin. Minä koulutan. Minä lenkitän. Virallisesti se on Tättiksen apuväline, palveluskoira.  En jaksa edes kysyä onko läksyt tehty, kait ne on.

Yksi kolmesta nukkuu meidän sängyssä, näin on useimpina iltoina. On ennemminkin poikkeus että me ollaan Fredden kanssa ihan kahdestaan meidän sängyssä.



Tiistai


Tättis täyttää kymmenen. Mun pieni ihana Tättis. Herään kuudelta niin kuin aina. Pakkaan lasten lounaat kylmälaukkuihin; maapähkinävoileipä, mansikoita, vesipullo. Eväslaukkujen päälle välipalaksi kuivattuja banaanisipsejä ja energiapatukka. Teen synttäriaamiaiseksi muffiseja ja nostan lahjapaketit autotallista keittiöön. Me lauletaan päivänsankarille, se avaa lahjat ja sit me syödään yhdessä aamiaista. Useimmiten me syödään yhdessä aamiaista paitsi Fredde joka lähtee yleensä ennen meitä.

Tiputan lapset koululle matkalla toimistolle. Koulu alkaa viittä vaille yhdeksän ja loppuu puolineljältä. Aina. Paitsi keskiviikkoisin se loppuu jo kahdelta. Jatkan matkaa palaveriin ja sieltä jumppaan. Illalla mä en lähde yleensä mihinkään, ellen ole töissä. Illat on perheaikaa ja kotiaikaa.

Kävelen Martan kanssa lapsia vastaan koulubussille vähän ennen neljää. Yleensä ne kävelee bussilta kotiin keskenään, mutta se syntymäpäivä. Ehdin paikalle parahiksi kuulemaan miten bussinkuljettaja laulaa lasten kanssa onnittelulaulun Tättikselle. Fredde ajaa bussipysäkin ohi ja me vilkutetaan sille. Jahka päästään kotiin ne tekee läksyt, matkalla jutellaan koulupäivästä ja elämästä yleensä. Tättistä ärsyttää sen veljet, meidän perheessä sellaista tapahtuu aika usein.

En laita ruokaa tänäänkään. Tättis valitsee ravintolan ja me mennään ulos syömään. Kotona odottaa jälkiruuaksi kakku. Ennen nukkumaanmenoa koko lauma käy kylvyssä. Ennen kylpyä tarkistan täikammalla kaikki kolme päätä, löytyihän Tättiksen repusta se paras lahja – luokkatoverilta on löytynyt täitä.



Keskiviikko


Viikko on puolivälissä. Me kävellään aamulla bussipysäkille. Fredde on mennyt menojaan aikaa sitten. Mä palaan takaisin kotitoimistolle ja jatkan siitä matkaa kävellen vanhempainyhdistyksen kokoukseen. Kokouksen aikana teen samalla töitä. Se kostautuu parina virheenä jotka asiakas onneksi huomaa ja pyytää korjaamaan.

Iltapäivällä jatkan työntekoa koiran nukkuessa mun jaloissa. Ikkunanpesijät käy pesemässä ikkunat ja mä käyn sopimusneuvotteluita sähköpostilla, tekstarein ja puhelimitse. Lapset tulee kotiin, tekee läksyt, syö välipalansa, kiukuttelee sopivasti ja siirtyy ulos leikkimään naapuruston lasten kanssa. Mä mumisen satunnaisia vastauksia kysymyksiin tietokoneeni takaa. Ollipoli kysyy miksi mä olen vihainen, vastaan etten ole vihainen vaan yritän keskittyä.

Fredde soittaa matkalta ja kysyy mitä tarvitaan kaupasta – pullo viiniä ja mansikoita, päivällinen valmistuu tänään grillissä.



Torstai


Paistan aamiaiseksi pannarin. Tättis käy olkkarin sohvalle peiton alle odottamaan että mä herätän jannut. Ajan lauman kouluun ja jatkan koululta matkaa myyntikohteen kautta toimistolle. Iltapäivällä me käydään Martan kanssa lenkillä. Kun lapset tulee koulusta mä istun kotitoimistossa työnteossa. Reput lentää naulakkoon ja joukko jatkaa matkaansa suoraan pihalle. On torstai, torstaisin ei ole läksyjä. Älä kysy miksi, en tiedä.



Perjantaina oon menossa Tättiksen kouluretkelle mukaan. Ne on lähtee luokan kanssa ympäristökeskukseen päiväksi ja tarvittiin kuskeja. Ensi viikolla on poikien kouluretki tiedekeskukseen. Menen mukaan kouluretkille aina kun pääsen, se on mun työn hyvä puoli - joustavuus.

Meitä vastapäätä asuu meksikolainen perhe. Niillä on kaksi lasta. Viereisessä talossa asuu kuwaitilainen perhe. Niilläkin on kaksi lasta. Kuwaitilaisten vieressä asuu kakistanilainen kolmen lapsen perhe, heistä seuraavana Michiganistä tänne muuttanut perhe jolla on kolme lasta. Michiganien vieressä asuu kenialaiset. Kenialaisilla on kaksi lasta. Heidän vieressään asuu kahden intialaisen perheen yhteisö, taloudessa neljä lasta. Siitä seuraavana asuu yksin poikamies ja poikamiehen vieressä kiinalainen perhe. Kiinalaisten naapurina on poliisin perhe, uusperhe johon kuuluu miehen kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Niitten meksikolaisten naapurissa asuu brasilialainen kolmen lapsen perhe, sen vieressä puolalaiset ja niitten vieressä korealaiset. Kansainvälisiä perheitä. Kaikki tavallisia perheitä, tavallisessa omakotitaloissa, tavallisella esikaupunkialueella Seattlen laitamilla.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän