Siirry pääsisältöön

sulaa hulluuttaan


Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa.

Kachess Lake

Joskus yläasteen päättyessä vannoin etten hiihdä murtomaahiihtoa enää ikinä. Suksien kantaminen jäisten katujen ja kortteleiden virrassa Kaivopuistoon jätti muistoja joihin en halunnut palata. Jokainen suomalainen lapsi osaa hiihtää, myös ne Helsingin keskustan lapset joilla ei ole omia välineitä tai välineet on ostettu niitä muutamaa hiihtoviikkoa varten. Säälin niitä jotka joutuivat kantamaan koulun vanhoja puusuksia hien valuessa jo siinä vaiheessa kun Korkeavuorenkatu oli kiivetty ensin ylös, sitten alas ja lopulta Vuorimiehenpuistikon halki Neitsytpolulle ja Kaivopuistoon. Tunnin päästä matka tehtiin takaisin. Omat kummivanhempien ostamat lasikuitusukset olivat kevyemmät kuin koulun puusukset mutta kukaan ei tainnut erityisesti nauttia näistä liikuntatunneista.

Kolmenkymmenenvuoden tauon jälkeen meno on haparoivaa ja tuntuu että valtaosa keskittymisestä ja voimista menee yksinkertaisesti pystyssä pysymiseen. Vasen lainamono hiertää ja huomaan miettiväni että seuraavalla kerralla – siis tulossa on vielä seuraavakin kerta – laitan jalkaan laastarin etukäteen. Latu näyttää menevän hienoista alamäkeä ja mietin etten kuunaan selviä takaisin, että viimeistään silloin kuolen. Tungen kaulahuivin ja hanskat taskuun, avaan takin vetoketjua ja tunnen miten hiki valuu pitkin selkää. Sade on lakannut.

Edessä hiihtävä seurue lähestyy selkä edellä, siis oikeasti hiihdän nopeammin kuin joku muu?! Ladun urasta poistuminen ja ohittaminen tuntuu tuhoontuomitulta ajatukselta ja toivon että edellä menevä ryhmä kiristäisi tahtiaan. Lopulta on kuitenkin pakko ohittaa. Mies yrittää hiihtää perinteisellä tyylillä luistelualueella ja melkein ehdotan ladun kokeleilemista, vois mennä helpommin... jätän neuvomatta ja mietin että ehkä siinä että suomalainen lapsi oppii hiihtämään edes auttavasti koulussa on puolensa. Selviän ohituksen kaatumatta ja olen tyytyväinen itseeni.



Takana kannustetaan. Mutkan jälkeen ollaan puolivälissä. Oikeesti! Mä olen siis oikeesti hiihtänyt melkein viisi kilometriä?!!! Olen ihan järjettömän ylpeä haparoivasta suorituksestani. Me pysähdytään juttutuokiolle ja kaivetaan repuista vesipullot. Katsellaan sitä järvimaisemaa, järven toisellapuolen kulkee moottoritie. I-90, Yhdysvaltain poikki Seattlesta Bostoniin. Järven ylitse kantautuu liikenteen tasainen humina. Välissä oleva Kachess Lake heijastaa pilvisen taivaan.

Muut jatkavat vielä vähän, arvelen että mun on syytä lähteä sivakoimaan ne vajaat viiskilsaa ylämäkeen takaisin jottei mua tarvitse vetää perässä. Sateen kastelema lumii liimautuu suksen pohjaan mutta vauhdin mukana luisto paranee. Takaisin menevä latu on paremmassa kunnossa ja vähitellen alkaa tuntua että tekniikkakin löytyy taas, ainakin vähän, ja sukset jalassa kävely muuntautuu vähitellen lumelle läpsähteleviksi potkuiksi. Eikä ole edes ylämäkeä sillä silmän mukaan mennään edelleen hienoista alamäkeä. En edelleenkään uskalla ihailla maisemaa vaan tuijotan tiukasti latua. Mietin että se on varmaan tehty eilen, ennen yöllistä lumisadetta. Onneksi ne varhaisemmat hiihtäjän ovat avanneet sitä valmiiksi noviisille. Röyhistän rintaa ja ohitan taas. Kiitän taas hiljaa suomalaista peruskoulua.

Takaisin autossa jalat tärisee ja kahvi maistuu taivaalliselta maapähkinävoileivän kanssa. Vieläkö lähdet mukaan vai säikähditkö? – En säikähtänyt. Ensi kerralla vähän varmemmin, vähän sujuvammin, mutta lainavarusteilla nyt ainakin vähän aikaa. Jo nyt särkee lihaksia.

Puolivälissä vähän jo hymyilyttää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän