Siirry pääsisältöön

sulaa hulluuttaan


Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa.

Kachess Lake

Joskus yläasteen päättyessä vannoin etten hiihdä murtomaahiihtoa enää ikinä. Suksien kantaminen jäisten katujen ja kortteleiden virrassa Kaivopuistoon jätti muistoja joihin en halunnut palata. Jokainen suomalainen lapsi osaa hiihtää, myös ne Helsingin keskustan lapset joilla ei ole omia välineitä tai välineet on ostettu niitä muutamaa hiihtoviikkoa varten. Säälin niitä jotka joutuivat kantamaan koulun vanhoja puusuksia hien valuessa jo siinä vaiheessa kun Korkeavuorenkatu oli kiivetty ensin ylös, sitten alas ja lopulta Vuorimiehenpuistikon halki Neitsytpolulle ja Kaivopuistoon. Tunnin päästä matka tehtiin takaisin. Omat kummivanhempien ostamat lasikuitusukset olivat kevyemmät kuin koulun puusukset mutta kukaan ei tainnut erityisesti nauttia näistä liikuntatunneista.

Kolmenkymmenenvuoden tauon jälkeen meno on haparoivaa ja tuntuu että valtaosa keskittymisestä ja voimista menee yksinkertaisesti pystyssä pysymiseen. Vasen lainamono hiertää ja huomaan miettiväni että seuraavalla kerralla – siis tulossa on vielä seuraavakin kerta – laitan jalkaan laastarin etukäteen. Latu näyttää menevän hienoista alamäkeä ja mietin etten kuunaan selviä takaisin, että viimeistään silloin kuolen. Tungen kaulahuivin ja hanskat taskuun, avaan takin vetoketjua ja tunnen miten hiki valuu pitkin selkää. Sade on lakannut.

Edessä hiihtävä seurue lähestyy selkä edellä, siis oikeasti hiihdän nopeammin kuin joku muu?! Ladun urasta poistuminen ja ohittaminen tuntuu tuhoontuomitulta ajatukselta ja toivon että edellä menevä ryhmä kiristäisi tahtiaan. Lopulta on kuitenkin pakko ohittaa. Mies yrittää hiihtää perinteisellä tyylillä luistelualueella ja melkein ehdotan ladun kokeleilemista, vois mennä helpommin... jätän neuvomatta ja mietin että ehkä siinä että suomalainen lapsi oppii hiihtämään edes auttavasti koulussa on puolensa. Selviän ohituksen kaatumatta ja olen tyytyväinen itseeni.



Takana kannustetaan. Mutkan jälkeen ollaan puolivälissä. Oikeesti! Mä olen siis oikeesti hiihtänyt melkein viisi kilometriä?!!! Olen ihan järjettömän ylpeä haparoivasta suorituksestani. Me pysähdytään juttutuokiolle ja kaivetaan repuista vesipullot. Katsellaan sitä järvimaisemaa, järven toisellapuolen kulkee moottoritie. I-90, Yhdysvaltain poikki Seattlesta Bostoniin. Järven ylitse kantautuu liikenteen tasainen humina. Välissä oleva Kachess Lake heijastaa pilvisen taivaan.

Muut jatkavat vielä vähän, arvelen että mun on syytä lähteä sivakoimaan ne vajaat viiskilsaa ylämäkeen takaisin jottei mua tarvitse vetää perässä. Sateen kastelema lumii liimautuu suksen pohjaan mutta vauhdin mukana luisto paranee. Takaisin menevä latu on paremmassa kunnossa ja vähitellen alkaa tuntua että tekniikkakin löytyy taas, ainakin vähän, ja sukset jalassa kävely muuntautuu vähitellen lumelle läpsähteleviksi potkuiksi. Eikä ole edes ylämäkeä sillä silmän mukaan mennään edelleen hienoista alamäkeä. En edelleenkään uskalla ihailla maisemaa vaan tuijotan tiukasti latua. Mietin että se on varmaan tehty eilen, ennen yöllistä lumisadetta. Onneksi ne varhaisemmat hiihtäjän ovat avanneet sitä valmiiksi noviisille. Röyhistän rintaa ja ohitan taas. Kiitän taas hiljaa suomalaista peruskoulua.

Takaisin autossa jalat tärisee ja kahvi maistuu taivaalliselta maapähkinävoileivän kanssa. Vieläkö lähdet mukaan vai säikähditkö? – En säikähtänyt. Ensi kerralla vähän varmemmin, vähän sujuvammin, mutta lainavarusteilla nyt ainakin vähän aikaa. Jo nyt särkee lihaksia.

Puolivälissä vähän jo hymyilyttää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 2)

Kolmen päivän retkellä me kierrettiin neljä koulua. Kouluista kaksi on julkisia yliopistoja ja kaksi yksityisiä. Kouluista yksi oli pieni, kaksi keskikokoista ja yksi suuri. Tämän kuun loppupuolella edessä on vielä retki tytön ykkösyliopistoon ja sen pienempään sisarukseen. Alun perin oli ajatus vierailla vielä osavaltion pohjoisosan julkisessa yliopistossa, mutta kesän retkellä löytyi parempia vaihtoehtoja.  Kouluvierailuilla tutustutaan koulun lisäksi myös paikkakuntaan, jolla koulu sijaitsee. Onhan silläkin väliä minkälaisessa ympäristössä kampus sijaitsee ja onko siellä mitään tekemistä koulun ulkopuolella. Näistä meidän kouluista Tättiksen ykkös- ja kakkosvaihtoehdot sijaitsevat Seattlen alueella. Nämä vaihtoehdot antaisivat tytön asua kotona ja säästää siten asumiskuluissa ja kun työpaikkakin on jo olemassa, olisi kaikin puolin helppoa pysyä täällä kotinurkilla. Yksi kouluista on osavaltion toiseksi suurimmassa kaupungissa, kaksi pikkukaupungeissa ja yksi paikassa, jossa ei o...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...