sulaa hulluuttaan

Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa.

Kachess Lake

Joskus yläasteen päättyessä vannoin etten hiihdä murtomaahiihtoa enää ikinä. Suksien kantaminen jäisten katujen ja kortteleiden virrassa Kaivopuistoon jätti muistoja joihin en halunnut palata. Jokainen suomalainen lapsi osaa hiihtää, myös ne Helsingin keskustan lapset joilla ei ole omia välineitä tai välineet on ostettu niitä muutamaa hiihtoviikkoa varten. Säälin niitä jotka joutuivat kantamaan koulun vanhoja puusuksia hien valuessa jo siinä vaiheessa kun Korkeavuorenkatu oli kiivetty ensin ylös, sitten alas ja lopulta Vuorimiehenpuistikon halki Neitsytpolulle ja Kaivopuistoon. Tunnin päästä matka tehtiin takaisin. Omat kummivanhempien ostamat lasikuitusukset olivat kevyemmät kuin koulun puusukset mutta kukaan ei tainnut erityisesti nauttia näistä liikuntatunneista.

Kolmenkymmenenvuoden tauon jälkeen meno on haparoivaa ja tuntuu että valtaosa keskittymisestä ja voimista menee yksinkertaisesti pystyssä pysymiseen. Vasen lainamono hiertää ja huomaan miettiväni että seuraavalla kerralla – siis tulossa on vielä seuraavakin kerta – laitan jalkaan laastarin etukäteen. Latu näyttää menevän hienoista alamäkeä ja mietin etten kuunaan selviä takaisin, että viimeistään silloin kuolen. Tungen kaulahuivin ja hanskat taskuun, avaan takin vetoketjua ja tunnen miten hiki valuu pitkin selkää. Sade on lakannut.

Edessä hiihtävä seurue lähestyy selkä edellä, siis oikeasti hiihdän nopeammin kuin joku muu?! Ladun urasta poistuminen ja ohittaminen tuntuu tuhoontuomitulta ajatukselta ja toivon että edellä menevä ryhmä kiristäisi tahtiaan. Lopulta on kuitenkin pakko ohittaa. Mies yrittää hiihtää perinteisellä tyylillä luistelualueella ja melkein ehdotan ladun kokeleilemista, vois mennä helpommin... jätän neuvomatta ja mietin että ehkä siinä että suomalainen lapsi oppii hiihtämään edes auttavasti koulussa on puolensa. Selviän ohituksen kaatumatta ja olen tyytyväinen itseeni.

Takana kannustetaan. Mutkan jälkeen ollaan puolivälissä. Oikeesti! Mä olen siis oikeesti hiihtänyt melkein viisi kilometriä?!!! Olen ihan järjettömän ylpeä haparoivasta suorituksestani. Me pysähdytään juttutuokiolle ja kaivetaan repuista vesipullot. Katsellaan sitä järvimaisemaa, järven toisellapuolen kulkee moottoritie. I-90, Yhdysvaltain poikki Seattlesta Bostoniin. Järven ylitse kantautuu liikenteen tasainen humina. Välissä oleva Kachess Lake heijastaa pilvisen taivaan.

Muut jatkavat vielä vähän, arvelen että mun on syytä lähteä sivakoimaan ne vajaat viiskilsaa ylämäkeen takaisin jottei mua tarvitse vetää perässä. Sateen kastelema lumii liimautuu suksen pohjaan mutta vauhdin mukana luisto paranee. Takaisin menevä latu on paremmassa kunnossa ja vähitellen alkaa tuntua että tekniikkakin löytyy taas, ainakin vähän, ja sukset jalassa kävely muuntautuu vähitellen lumelle läpsähteleviksi potkuiksi. Eikä ole edes ylämäkeä sillä silmän mukaan mennään edelleen hienoista alamäkeä. En edelleenkään uskalla ihailla maisemaa vaan tuijotan tiukasti latua. Mietin että se on varmaan tehty eilen, ennen yöllistä lumisadetta. Onneksi ne varhaisemmat hiihtäjän ovat avanneet sitä valmiiksi noviisille. Röyhistän rintaa ja ohitan taas. Kiitän taas hiljaa suomalaista peruskoulua.

Takaisin autossa jalat tärisee ja kahvi maistuu taivaalliselta maapähkinävoileivän kanssa. Vieläkö lähdet mukaan vai säikähditkö? – En säikähtänyt. Ensi kerralla vähän varmemmin, vähän sujuvammin, mutta lainavarusteilla nyt ainakin vähän aikaa. Jo nyt särkee lihaksia.

Puolivälissä vähän jo hymyilyttää.