Siirry pääsisältöön

Oletko onnellinen?




Ystävä kysyy olenko onnellinen, tai ei se multa sitä varsinaisesti kysy vaan jokaiselta joka sattuu somessa kysymykseen törmäämään. Vastaukset vaihtelevat jokaisen elämäntilanteen ja kai vähän tunnelmankin mukaan – olen, en ole, olen surullinen, olen onnellinen, olen aina joskus onnellinen... Vastaan omasta puolestani ja jään vastausten viidakossa pohtimaan onnellisuuden määritelmää, mitä tarkoittaa olla onnellinen? Tutkimusten mukaan suomalaiset ovan maailman onnellisin kansa. Mutta miten onnellisuus määritellään? Onko onnellisuus kuitenkin ainakin jossakin määrin subjektiivinen ja yksilöstä toiseen vaihteleva käsite johon vaikuttaa ihan valtavan moni asia riippuen meidän jokaisen taustasta ja kokemuspohjasta? Voiko onnellisuutta edes mitata tutkimuksella, vai mittaako tutkimus kenties jotakin muuta kuten amerikkalaistoimittaja Michael C. Moynihan videossaan vihjaa?

Suomea maailmalle! Onhan se nyt aika hyvä maa...


Moni suomalainen vaikuttaa tyytymättömältä, mutta onko tyytymättömyys ehkä kuitenkin lähinnä tapa, sanoohan vanha sananlaskukin että se jolla onni on, sen kätkeköön. Onko turvallisempaa vähän narista ja olla tyytymätön, ikäänkuin hyvän onnen amulettina pahaa päivää vastaan.

Minä vastasin aamuiseen kysymykseen olevani onnellinen. Mutta miten minä mittaan omaa onnellisuuttani? Miksi minä olen onnellinen, entä minkälaiset asiat tekevät minusta onnellisen.

Vastasin että minun onnellisuuteni asuu siinä pellavapäisen pojan aamuisessa tuhinassa olohuoneen sohvalla, se asuu siinä että olen kiitollisuudella saanut kolme lasta. Minun onnellisuuteni on siinä että perheen esiteini uskaltaa tuittuilla ja haastaa, olla oma itsensä vaikka helpompaa varmasti olis jos haastais vähemmän, mutta se että se kokee olevansa riittävän turvassa, että se ei pelkää rakkauden loppuvan kun se läimäyttää oven ja julistaa taas kerran miten hirvittävän epäoikeudenmukaista sen elämä on. Minun onnellisuuteni syntyy tästä valtavasta rakkauden ja luottamuksenosoituksesta. Olen vähän kateellinenkin sillä minulla ei ollut mahdollisuutta samaan.

Tätä onnea ei voi eikä halua kätkeä.


Minun onnellisuuteni on yli neljännesvuosisataisessa parisuhteessa, siinä että toinen laittaa mun auton valmiiksi aamulla kun tietää että olen jo myöhässä tai soittaa ja sanoo käyvänsä kaupassa. Ne on niitä arjen huomaamattomia rakkaudentekoja, katse ruokapöydän ylitse, kevyt hipaisu, luottamus siihen että yhdessä vedetään. Se on yhteinen oluthetki työpäivän jälkeen ja hellämielinen vinoilu milloin mistäkin. Jokaisessa sanassa kuitenkin useimmiten se sama sisältö – minä tahdon rakastaa sinua tänäänkin.

Melukylän lapset.


Onnellisuus on siinä että saan aamuisin lähteä työhön josta pidän ja tehdä jotakin sellaista mistä pidän. Että meillä molemmilla on yhtäläinen mahdollisuus tehdä työtä josta nauttii, että vastuu on jaettu. Se on onnellista. Sekin on onnellista että on koti. Paikka johon iltaisin tulla, jossa tuntee olevansa rakastettu, missä levätä ja kokea turvallisuudentunnetta.


Onnellisuus löytyy myös metsän polulta, aamukahvin tuoksusta, sateenropinasta ja keväisestä auringonpaisteesta narsissien ojennellessa katsetta kohti lämpöä.

Aamuhetki ihan yksin. 


Olen etuoikeutettu. Olen kiitollinen. Ei elämä ole täydellistä muttei sen kuulukaan olla. On onnellisuutta nähdä vastoinkäymisten ja haasteitten lävitse, ettei elämä ole haastanut niin paljon ettei enää kykenisi näkemään. Onnellisuus ei ole staattinen tila ja on ollut aikoja jolloin voisin sanoa etten ollut onnellinen. On ollut kipeitä ja vaikeita jaksoja elämässä, liian kipeitä, tai ehkei sitten kuitenkaan. Jokainen niistä ajanjaksoista on rakentanut minua ihmisenä, kasvattanut, eikä yksikään niistä ole turha.

Moni sanoo suomalaisten onnellisuuden johtuvan siitä että yhteiskunnan turvarakenteet ovat valmiina ottamaan vastaan jos elämä pettää alta. Toinen sanoo että onnellisuuden salaisuus piilee tasa-arvoisuudessa ja suomalaisessa koulutuksessa. En tiedä. Ehkä niin. Itse näen ongelmallisena sen jonkinlaisen yhteisöllisyyden puutteen, sen että ne turvarakenteet ovat niin vankat ja vahvat, että on helppoa olla tyytymätön silloinkin kun voisi oikeastaan olla ihan vaan onnellinen.

Oletko sinä onnellinen?

Onnellista on olla kevätiltana pihanuotion äärellä. 


Kommentit

  1. Olen onnellinen varmaan lähes joka päivä. En ehkä koko päivää, mutta suurimman osan ajasta. Onni löytyy lapsista, taaperosta ja teinistä. Tavallisista hetkistä, teekupillisesta ja hyvästä kirjasta, lomasuunnitelmista, siitä kun jompi kumpi lapsista nauraa. Itse uskon, että onnellisuus on paljon kiinni omasta asenteesta. Toinen on onnellinen, vaikka elämä olisi haastavaa, toinen onneton, vaikka olisi "saanut kaiken".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen taipuvainen ajattelemaan vähän samalla tavalla ettei onnellisuus ole vain asioiden summa vaan riippuu paljon siitä miten maailmaan ja elämään suhtautuu noin yleensä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän