Siirry pääsisältöön

äiti meni rikki

Onneksi sillä on kuitenkin kypärä ja suojat vaikkei hampaita pesekään. Mieluummin aivot ja tekarit. 



Kysyin meidän pojilta eilen illalla että montako kertaa ne on pesseet hampaansa viimeisen viikon aikana. Jannut katsoi toisiaan ja sitten sormiaan, lopulta yksi vastaa neljä ja toinen sanoo kuusi. Kurtistan kulmiani ja kerron että oikea vastaus on neljätoista. Kysyn niiltä että onko niin että jos mä olen sairaana niitten hampaat saa pudota suusta? Niinkö? Vastaukseksi tulee jotain epämääräistä mutinaa ja mä jatkan samaan hengenvetoon että ilmeisesti meillä ei viikkoon ole myöskään pesty kertaakaan käsiä tai harjattu hiuksia, koska äiti ei ole käskenyt. Tiedän oikein hyvin että niitten hiukset on harjattu kyllä päivittäin ja kädet nyt on pesty ainakin kylvyssä käydessä mutta onhan se totta että tämä perhekone ei kulje samalla tapaa kun mutsista ei ole potkimaan persauksille jokaisessa välissä. Faija kyllä hoitaa minkä ehtii, muistaa ja pystyy mutta se nyt ei vaan ole sama asia. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia joiden vanhemmat ei osaa, jaksa tai pysty välittämään.

Tässä on paperisatoa repusta kyllä vähän pidemmältäkin ajalta. 


Nuorin on koko viikon ostanut hodarin lounaaksi ja sen veli oli tosi ylpeä omasta suorituksestaan, olihan se sentään saanut vähän monipuolisuutta ruokalistaan syömällä pitsaa, hampurilaisen ja hodarin. Huokaan ja vannon että musta on pakkaamaan niille eväät huomenna vaikka pöytään nojaillen. Ymmärrän ihan hyvin että kyllä ne hetken hengissä pysyy vähemmän terveellisin eväinkin, mutta heitteillähän ne on vähän olleet - lapsiparat. Aamiainenkin on ollut omatoiminen ja kun kaksi kahdeksanvuotiasta saa laittaa aamiaisensa omatoimisesti kuuluu listalle muroja, paahtoleipää, hilloa ja nutellaa. Enemmän hilloa ja nutellaa kuin paahtoleipää. Jonkun toisen hoidettavaksi jää ne murut, hilloklöntit ja maitolammikot keittiön tasoilla. Onneksi on Fredde. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia jotka ei saa ruokaa ollenkaan. 

Katsokaa miten mahtavan pikkuisen kakun mä sain! Kesäkurpitsaa, sitruunaa ja pistaaseja... kotona rakkaudella leivottua. 


Mun viimeinen viikko on mennyt sängystä sohvalle ja sohvalta yläkerran löhötyynyille siirtyillessä. Mukana on kulkenut kupillinen teetä, laatikollinen nenäliinoja, ilmankostutin ja kuumemittari. Tiistaina valikoimaan lisättiin antibiootit ja ventoline kun Fredde kärräs mut lääkäriin ja se täti siellä sanoi että mulla on keuhkokuume. On ollut pakko hidastaa kun ei enää päässyt eteenpäin vaikka kuinka yritti. On ollut pakko levätä kun ei kertakaikkiaan enää kyennyt tekemään töitä kuin vartin kerrallaan. Onneksi sattui hyvään väliin, rauhallinen hetki työrintamalla mutta on myönnettävä että me ollaan Fredden kanssa mietitty että jotenkin tätä mun työsysteemiä pitäis saada vähän vähemmän haavoittuvaiseksi, tällä hetkellä kun mua ei korvaa mikään eikä kukaan. Tarkoittaako se sitten sitä että palkkaan itselleni assarin vai miten tän kanssa edetään, mutta jotain tarttis vissiin tehdä.

Viimeisten päivien maisemakuvaa...


Kukkalähetti tuo mulle ihanat kukat miedän toimiston jengiltä. Ystävä piipahtaa ovella tuomassa leipomansa pikkukakun. Naapuri ruokkii meidät kanakeitolla ja vastaleivotulla leivällä. Toinen naapuri käväisee hakemassa Martan lenkille. Fredde tekee töitä yläkerrassa kun se ei halua jättää mua yksin kotiin – niitä pieniä rakkauden tekoja.

Katson kalenteria ja peruutan taas seuraavan päivän menot. Ehkä ensi viikolla sitten taas.

Kukkia toimistolta. 




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän