Siirry pääsisältöön

sosiaalinen krapula

Joo... kolme astetta lämmintä ja mä olen pukeutunut naparetkelle. 

Introverttinä mulle iskee joulun jälkeen aivan tajuton sosiaalinen krapula, siis ei liiasta alkoholista vaan liiasta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Juhlia, päivällisiä, glögejä, hyväntekeväisyyttä, kahveja, balettia ja konsertteja... konsertteja, balettia, kahveja, hyväntekeväisyyttä, glögejä, päivällisiä ja juhlia. Mä tarvitsen joulukuun jälkeen ainakin kaksi viikkoa hiljaisuutta ennen kuin kykenen mihinkään järjelliseen interaktioon. 

Me katsottiin lomalla yksitoista elokuvaa. 


Niin paljon kuin nautinkin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja moni varmasti ajattelee etten tosiaankaan ole introvertti koska puhun paljon, tarvitsen myös hiljaisuutta ja aikaa omille ajatuksilleni. Tänä vuonna tilannetta helpotti se että me kaikki oltiin vuorotellen sairaina ja joululoman pakkolepo ja eristyneisyys oli tervetullutta vaihtelua. Yhtään ei itkettänyt kun ei päästykään lasten kummien kanssa ravintolaan – huokaisin helpotuksesta. Samoista syistä meillä ei koulujen loman aikana ollut yhtään lasten ystävää kylässä, saati sitten yökylässä. Ne kaksi viikkoa oli pyhitetty yöpaidalle, suklaalle ja elokuville. Tammikuun ensimmäisen kokonaisen viikon koittaessa, ja lasten palatessa kouluun olin valmis käärimään hihat ja palaamaan takaisin maailmaan.

Hermolepoa metsäpolulla. 


Ensimmäinen kouluviikko lähenee loppuaan. Kouluunpaluu on sujunut kivutta ja uuden vuoden mukanaan tuomia uudistuksia kokeillaan. Ehostetut lukujärjestykset kotitöille ovat olleet käytössä maanantaista ja toistaiseksi sujuu hyvin huolimatta siitä että Tättiksen pyykit päätyivät henkarien ja hyllyjen sijasta pyykkikorissa vaatehuoneen lattialle. En itse ole yhtään sen parempi ja Fredden ja mun puhtaat pyykit on pyykkikorissa makkarin lattialla. Pata kattilaa soimaa... vai miten se nyt menikään. 

Ollipolli juttelee autossa matkalla terapiaan koulutyöstään, intohimoprojektiksi ne sitä kutsuu, se selvittää miten Seattlen alueen kodittomien elämää voisi parantaa, paljonko meillä on kodittomia ja miten ongelman voisi ehkä ratkaista. Me mietitään asiaa yhdessä autossa. Se kysyy voitaisko me jakaa autosta sellaisia paketteja joissa olis vaikka hammasharja, hammastahna ja proteiinipatukka. Tottakai voidaan vastaan lapselle joka kertoo mulle että Suur-Seattlessa on 12.500 kadulla asuvaa ja 400 telttakylää. Se on paljon. Puhun siitä miten ongelma on monimutkaisempi kuin pysyvän asuinpaikan puuttuminen, miten huumausaineet ja mielenterveysongelman liittyvät tähän ja kuinka osa niistä jotka ovat vailla vakinaista osoitetta valitsevat tämän kuntoutusohjelman sijaan.

Tänään on ensimmäinen ilta kun lapset laittavat meille päivällisen. Tättis kirjoitti kauppalistan ja ajoin sen koululta ruokakauppaan. Aika näyttää syödäänkö meillä tänään lasten laittamaa ruokaa vai paahtoleipää. Mulla on vakaa usko siihen että nää onnistuu, ainakin tätä on suunniteltu sunnuntaista saakka.

Tiskikoneen tyhjentäminen ja täyttö on lasten hommia. Toisinaan myös Maeve osallistuu. 

Fredden kanssa me ollaan nautittu siitä että me saadaan tehdä töitä hiljaisuudessa ja meidän toimiston äänimaailmasta puuttuu lasten kinastelun äänet. Sen sijaan ilman täyttää lämmityslaitteen hurina ja kahden näppiksen tasainen naputus. Kahden näytön ylitse käydään keskustelua... koska me katsotaan tätä? – Olisko lauantaina? ”Joo” – Hei luitko sä jo tän tiedotteen... aika hurjaa! ”Luin, miten se sun mielestä vaikuttaa pitkällä aikavälillä? Pitäiskö meidän laittaa joku tiedote?” – Nah, laitoin jo artikkelin someen, eiköhän se riitä. ”Niin varmaan.” Kaksi valkotaulua on täynnä kevään suunnitelmia ja asiakkaitten nimiä. Tästä on hyvä jatkaa, kalenterin puhtaat sivut odottavat täyttymistään.

Toimistolla. Huomaa apulainen taustalla. 


Ilman on aamuisen lumisateen raikastamaa metsäpolulla. Martta juoksee ja nauttii hiljaisesta metsästä mun kanssa. Olen istunut koneella koko aamun, kirjoittamassa sitä toista blogia. Blogitauko oli venähtänyt viikoista kuukausiin ja kirjoittaessani tajuan viimeinkin miksi. Joskus, mutta onneksi vain joskus on vanhemmuuden haasteet liikaa. Viime syksy oli sellainen. Rahkeet riitti terapiaan ja koulujuttuihin ja töihin, mutta siihen se sitten jäikin. Kirjoittaminen ammatilliseen blogiin tuntui vuoren kokoiselta tehtävältä ja myös työ vanhempainyhdistyksen hallituksessa jäi sivummalle. Onneksi nyt on paremmin ja olen valmis siirtymään eteenpäin. 

Iltapäivällä lumi oli pelkkä muisto vaan.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...