lapsi joka särki sydämen

Poika istuu lastenlääkärin tutkimuspöydällä. Se heiluttelee jalkojaan. Lääkäri kyselee pojalta kuulumisia ja poika vaihtaa puheenaihetta kertoakseen uusista kengistään ja tietokonepelin käänteistä. Lääkäri on sitkeä ja palaa uudestaan samaan aiheeseen. Lapsi on yhtä sitkeä ja jatkaa omasta aiheestaan puhumista. Yksi puhuu aidasta... ei, toinen ei puhu aidanseipäästä vaan navetassa olevasta lehmästä.

 

Lääkäri saa vastauksensa, kymmenvuotislääkärintarkastus etenee ja me jutellaan niin kasvusta kuin koulustakin. Me puhutaan pakko-oireisen häiriön terapiasta ja kuinka jannu on vajaassa vuodessa ottanut huikeita loikkia eteenpäin. Me puhutaan siitä miten minä riemuitsen kun löydän sen seisomasta keittiön tasolla vaarallisesti kurotellen tai keikkumassa kissan kiipeilypuussa. Tämän lapsen maailmassa ne on kaikki huikeita voittoja. Minulla on vaikeuksia olla vanhempi tällä uudelle versiolle lapsestani, sille joka on rohkaistunut pöllimään karkit ruokakomerosta ja pelaamaan salaa iltaisin peiton alla.

 

Elämä tämän lapsen kanssa ei viimeaikoina ole ollut kovin rakentavaa. Minä nalkutan ja elämä jatkuu entisenlaisena. Minä suutun eikä mikään muutu. Rankaisen ja palkitsen. Nalkutan taas lisää. Mitään ei tapahdu, en tavoita kohderyhmääni. Veli tekee kaiken sen puolesta, se siivoaa sotkut ja puolustaa kun karjaisen. Se sanoo, minä teen... älä sinä huuda sille. Kaksoset. Aamuisin otan unentuoksuisen lapsen syliin. Se moiskauttaa mun poskelle mojovan suukon ja sanoo että se rakastaa mua. Minäkin rakastan. Lupaan itselleni että tästä päivästä tulee parempi, että tänään minä osaan paremmin, etten hermostu kun se elää elämäänsä jossakin omassa universumissaan, sellaisessa missä ovet jää auki, lautanen pöydälle ja kaatuneen vesilasin vedet lattialle. Veli kulkee perässä, sulkee jääkaapin oven, laittaa lautasen tiskikoneeseen ja pyyhkii lätäkön lattialta. Tarvitsen uusia keinoja.

 

Saan liudan numeroita terapeuteille – minulle, ei lapselle. Lääkäri sanoo että soita ensin tälle, se on erikoistunut näihin autisminkirjonlapsiin. Katson lääkäriä, se katsoo mua takaisin ja sanoo että hän on ihan samaa mieltä mun kanssa, vaikka nepsy sanois mitä. Lääkäri on tuntenut tämän lapsen ne samat kymmenen vuotta kuin minäkin. Tullut kotiin hoitamaan murtunutta jalkaa, kuvannut kipeän ranteen ja seurannut niin kasvua kuin kehitystäkin. Hoitanut allergiat ja ihottumat, katsonut korviin ja testannut angiinat ja influenssat.

 

Me jatketaan taas eteenpäin. Autossa poika hymyilee kun se tajuaa että ne puhelinnumerot oli mulle eikä sille. Hetken se oli huolestuneena ajatellut että me vaihdetaan terapeuttia. Ei me vaihdeta, Laura on ollut tälle lapselle aivan paras. Iltapäivällä me lähdetään pyöräilemään. Lapsi ajaa reippaasti lätäkön läpi ja kurvaa metsäpolulle mun perässä... voidaanko vielä ajaa siitä isosta mäestä, siitä mistä mennään niin lujaa että tuntuu kuin lentäisi. Minun sydämeni halkeaa onnesta ja ylpeydestä. 

 

Kodin Kuvalaehden viimeisillä sivuilla on Meeristä. Otsikon mukaan Meeri on saanut lapsen joka särki hänen sydämensä. Meerin lapsi on jo koululainen ja on vasta saanut yksityiseltä taholta autisminkirjon diagnoosin. Suomalainen terveydenhuolto on huippuluokkaa, miksi lapsen haasteisiin ei puututa aiemmin vaan odotetaan ja odotetaan? Monelle selviää vasta aikuisena ettei ollutkaan tyhmä ja laiska. Tosiasia on kuitenkin se että mitä varhaisemmassa vaiheessa kuntoutus aloitetaan sitä paremmat mahdollisuudet lapsella on. Ei Meerin sydäntä ole särkenyt lapsi vaan tunne siitä ettei kukaan kuule ja kuuntele. 

KK 7/2020