kasvunpaikka - Eemelistä mieheksi

 

Muistatteko vielä sen pienen pojan joka vuoden ikäisenä hyppäsi kerrossängystä koska osasi lentää, ihan varmasti osasi! Aivotärähdystä lukuunottamatta se on ollut varsin kestävää sorttia. Muistatteko sen pienen pojan joka rakensi hai-altaan yläkerran kylpyammeeseen ja laittoi kaikki kylpypyyhkeet kaloiksi altaaseen? Vesi valui laitojen ylitse. Se sama pieni poika joka teki kookosrasvasta luistinradan, valeli telkkarin vaseliinilla, laski portaat pyykkikorissa ja juoksi alastomana pitkin katua. Minä muistan sen pojan oikein hyvin! Se sama poika piirsi tussilla koristuksia valkoiseen sohvaan ja samalla väritti myös veljen naaman, ja vuotta myöhemmin leikkasi saksilla reikiä samaiseen sohvaan. Minä muistan! Kuinka voisinkaan unohtaa. 

Se pieni poika joka joutui tappeluun toisena koulupäivänään koska kaveri ei istunut koulubussissa kunnolla. Niistä kahdesta tuli lopulta parhaita kavereita ja ne hengaavat yhdessä edelleen, melkein kuusi vuotta myöhemmin. Sittemmin tästä tyypistä on tullut koulukuraattorin kaveri ja aika monta kertaa olen saanut puhelun rehtorilta otsikolla; ”There has been an incident...” - Niinpä. 

Ihana, rakas sähköjänöni, se lapsi jolla riittää ideoita ja virtaa vaikka pienelle armeijalle. Se joka kulki Batman-asussa vuosia ja nykyään tietää kaiken elokuvateollisuudesta, siis oikeasti K-A-I-K-E-N. Koulu ei koskaan ole oikein ollut sen juttu, ja matematiikka vielä vähemmän. Kuka jaksaa jotakin numeroita ja mitä sillä tiedolla edes tekee että joku on kolme neljäsosaa tai puolet. Kun siltä kysyy mitä syödään, me syödään sisäfilepihviä, kermavaahtoa, hilloa ja marsipaania, paljon marsipaania. Samalla lapsella on maailman parhaat halaukset ja suukot, ja hymy joka sulattaa paitsi vanhemmat ja opettajat niin myös sen koulukuraattorin.

 

Ja sitten se kasvoi. Ihan niin kuin Tättiksen viidennen luokan vanhempainillassa luvattiin. Se kasvoi ja yhtenä aamuna meidän sähköjänöstä oli tullut vastuullinen varhaisnuori, tyyppi joka tyhjensi tiskikoneen pyytämättä - toisin kuin isosiskonsa, joka edelleen itkee lattialla kun jotain tarttis tehdä - tyyppi joka asentaa pelikonsolin ihan itse, laittaa sähköpostia pelintekijälle kun peli ei toimi, ja sivulauseessa kertoo sen meille vanhemmille. Tämä lapsi, tämä nuorimies joka huolehtii ja ottaa vastuuta. Kun muistutan laittamaan sähköpostia opettajalle se vastaa että laittoi jo. Eilen se muisti puheterapian vaikka minä unohdin.

 

Katson tätä lasta hiljaisuuden vallitessa. Se on melkein liian iso syliin, enkä tosiaankaan jaksa enää kantaa sitä alakertaan, mutta se mahtuu edelleen hyvin kainaloon yöksi kun tarve tulee. Aikuisuuteen on vielä matkaa, onhan se vasta kymmenen, mutta se miten tämä lapsi on tänä syksynä muuttunut on jotakin huikeeta. Äidin sydän halkeaa ylpeydestä ja onnesta. Minun pieni oravani, siitähän on tullut ihminen. Se sanoo että isona siitä tulee psykologi eikä siihen tarvita matematiikkaa. Se haluaa auttaa muita joita kaikki jännittää ihan kamalasti.