mitä sulle kuuluu?

Mitä sulle kuuluu? Ihan hyvää kiitos, sellaista tavallista! Töitä? Joo, on töitä, ihanan sopivasti niitäkin. Entäs teillä? Juu hyvää kuuluu, ihanaa kun on lapset taas koulussa! Mites teidän lasten koulut on lähteneet? Hyvin, vähän takkuili alussa mutta oikein hyvin! Joo niin, meilläkin mutta kyllähän tuon ymmärtää kun olivat käytännössä puolitoistavuotta kotona. Joo. Entä sun työt? Tosi kivasti, ei ole yhtään ikävä toimistolle!

Tämänkaltaisia keskusteluita tulee käytyä päivittäin. Naapurin kanssa ohimennen ruokakaupassa, lasten harrastuksissa, kahvilan jonossa. Yhteistä näille on se että meillä kaikilla on kaikki aina hyvin, töitä sopivasti ja lapsillekin kuuluu pelkkää hyvää. Ei näihin hetkiin muu kuulukaan, kuka nyt puolitutulle avautuisi kaupan leipähyllyllä. Mutta miksi meidän on edelleen niin vaikeaa sanoa että on väsynyt, stressaantunut ja että voimat on vähissä? Silloinkin kun niin voisi hyvin sanoa. Ystävälle, esimiehelle, opettajalle tai omalle puolisolle. Ei kenenkään elämä ole pelkkää kiiltokuvaa.

On hyvä alku puhua ystävälle, mutta uskallan väittää että meistä jokaiselle tekisis hyvää jutella myös terapeutille. Olen onnekas, sillä omassa ystäväpiirissäni voi hyvin puhua ääneen myös mielenterveydestä. Kahvikupin äärellä keskustellaan niin lasten, kuin meidän aikuistenkin terapeuteista ja terapiasta. Vaihdellaan puhelinnumeroita ja kerrotaan kokemuksia.

Minä, keski-ikäinen, kohtuullisen hyvin toimeentuleva kolmen lapsen äiti, vanhempainyhdistyksen aluehallinnon edustaja, se jolle moni niin kovin usein sanoo että olen jonkinlainen superihminen, hyvä kaikessa ja kaikkialla, se joka on keksinyt miten vuorokauteen sisällytetään 48-tuntia, viihtyy keittiössä, koristelee pihan, neuvoo koirankoulutuksessa naapureita ja ystäviä. Minä. Minä olen tarvinnut apua oman mielenterveyteni hoitamiseen varhaisesta aikuisuudesta ja ehkä siksi en ole koskaan empinyt hakea apua lapsilleni.

Kun maailma suljettiin maaliskuussa 2020. Ahdistuin miljoonien muiden kanssa. Pyyhin kiltisti ostokset, leivoin, perustin kasvimaan, sisustin, jumppasin ja laitoin ruokaa. Palasin töihin kun töihin taas pääsi ja hoidin sivussa kolmen lapsen etäkoulut ja etäharrastukset. Ihmisiä tavattiin vain virtuaalisesti, Fredden kanssa istuin kaljalla kaatosateessa ulkosalla. Jaksoin, jaksoin ja jaksoin. Jaksoin koronakevään, kesän, syksyn, talven, kevään ja sitten tuli taas kesä. En enää jaksanut. Istuin sohvalla ja hyperventiloin, lapsen ojentaessa äidilleen paperipussia, auttaahan se hänenkin paniikkikohtaukseen. Hengitin paperipussiin sen kastuessa kyyneleistä märäksi, toinen lapsi haki omasta purkistaan diapamin ja sanoo hellästi että sun pitäis ehkä ottaa nyt tää Fredden silittää selkää. Seuraavana aamuna voin taas hyvin, kunnes illalla istuin taas siinä samalla sohvalla itkien ja hengitellen paperipussiin.

Seuraavana aamuna soitin lasten psykiatrille ja kysyin kenelle soittaisin. Sain kahden psykiatrin nimet ja numerot, soitin ensin sille joka näytti kivemmalta nettisivuilla. Vastaajassa sanottiin ettei hän ota enempää potilaita, jätin silti viestin. Peri viikkoa myöhemmin istuin nenäkkäin tämän naisen kanssa. Olin tehnyt sivutolkulla niitä samoja testejä joita olen täyttänyt lapsilleni, tiesin itsekin jo yllätyksen jonka lääkäri minulle kertoisi. Tunnistinhan kysymyksistä mitä missäkin kartoitettiin, masennusta, ahdistuneisuutta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, pakko-oireistahäiriötä, tarkkaavaisuushäiriötä. Ahdistuneisuuskaavakkeesta sain kyseenalaisesti melkein täydet pisteet. Seuraava mistä nykäisin jättipotin oli tarkkaavaisuushäiriö. Aloitin lääkityksen ja palasin terapiaan. En voi olla miettimättä olisiko matka tähän pisteeseen ollut vähemmän takkuinen jos tarkkaavaisuushäiriöistä olisi puhuttu jo minun lapsuudessani. Onneksi nykyään on toisin ja lapsille on tarjolla tukea ja apua, ja vähitellen mielenterveyden ongelmista ja neurologisista haasteista uskalletaan puhua ääneen ilman leimaantumisen pelkoa.

Kolme kuukautta myöhemmin voin hyvin. Tapaan terapeuttia kerran viikossa, opettelen asettamaan itselleni rajoja ja sanomaan ainakin välillä sen maailman vaikeimman sanan – Ei. En vastaa sähköposteihin enää aamukolmelta ja varaan kalenteriin aikaa myös kivoille asioille, ystäville ja perheelle. Fredde ja lapset sanoo että olen mukavampi tyyppi nykyään.

Maanantaina vietetään maailman mielenterveyspäivää. Mielenterveydestä on tärkeää puhua ja vielä tärkeämpää on sanoa ihan ääneen että mielenterveydenongelmat kuuluvat ihan kaikille, siinä missä nuhakuume tai vatsatautikin.

Nuorten itsemurhat ovat ongelma kaikkialla maailmassa ja lapsen tai nuoren hädän huomaaminen ja siihen puuttuminen varhaisessa vaiheessa ovat avainasemassa kun pohditaan millä näitä surullisia tilastoja saataisiin kauniimmiksi. Liki viidenneeksellä amerikkalaisista aikuisista on jonkin asteinen ahdistuneisuushäiriö, 8% sairastaa masennusta. Mikä saa meidät ajattelemaan ettei tämä koskettaisi meidän lapsiamme, niitä tavallisia lapsia ja nuoria, tavallisissa perheissä, tavallisissa kouluissa ja tavallisissa harrastuksissa.