Siirry pääsisältöön

trust me I drive a school bus

Koulubussi, tuo tv-sarjoista ja elokuvista tuttu sympaattinen teiden valtias, joka pysäyttää liikenteen aamuisin ja taas uudestaan iltapäivällä. Jonka perässä autoilijat kiroilevat ja salaa toivovat, että bussi on vielä kääntymässä johonkin naapurustoon, pois päätieltä hidastelemasta. 

Yhdysvalloissa 26 miljoonaa lasta kulkee päivittäin koulumatkansa vajaalla puolella miljoonalla koulubussilla. Koulubussi kuuluu useimman perheen elämään, ainakin jossakin välissä. Säännöt siitä kuka kuljetuksen saa vaihtelee osavaltiosta toiseen. Meillä koulukyydin saavat ne alakoululaiset, joiden koulumatka ylittää mailin (1.6km), tai ei ole riittävän turvallinen kävely- tai pyöräilymatkaksi. Yläkoululaisilla ja lukiolaisilla etäisyys kasvaa kahteen mailiin (3.2km). 

Meidän perheellä on ihania muistoja lasten ensimmäisten kouluvuosien kuljettajista, ja sitten yksi vähemmän mairitteleva muisto alakoulusta. Valtaosin kokemukset ovat kuitenkin olleet hyviä ja lasten kuljettajilla on ollut tärkeä rooli lasten koulunkäynnissä. 

Koulubussikuljettajista on tällä hetkellä huutava pula. Huutava pula on tosin myös kaupan kassoista, ravintolatyöntekijöistä, lääkäreistä, sairaanhoitajista, koulunkäyntiavustajista ja monesta muusta. Yksi syy bussikuskipulaan on haastavat työajat, sillä harva haluaa osa-aikatyön, jossa töissä ollaan aamukuudesta, puoleen kymmeneen ja sitten taas iltapäiväkahdesta puoleen viiteen. Väliin jää kohtuullisen ankeat nelisen tuntia jollekin muulle. 

Parkkipaikalla on kylmää ja pimeää. Kello lähenee aamuseitsemää, ilmassa leijuu käynnistyvien dieselmoottoreiden pakokaasujen tuoksu ja ympärillä vilkkuu bussien aamuiset valotestit. Pimeys on täynnä välkkyvää oranssia, punaista ja kirkasta valoa. Tööt, tööt… tööt, tööt. Kuljettajat testaavat ajoneuvojaan, ilmajarruista kuuluu pihahduksia ja jarrupolkimen vingahduksia. Mieleen nousevat lapsuuden muistikuvat rautatieaseman bussitorista kylmänä pakkasaamuna. Sataa tihuttaa vettä. Päällä on talvihaalarit, villainen aluspaita, fleece, toppatakki ja sadetakki. Paksun pipon villa kutittaa otsaa. Silti on kylmä. Luettelen moottorin osia, vesipumppu on tukevasti kiinnitetty, siinä ei näy vuotoja ja se toimii hihnavetoisesti. Laturi on myös hihnavetoinen, se on tukevasti kiinnitetty ja toimii moitteettomasti. Laturin letkut… ”Letkut?!!!” - Ei kun siis johdot. Käyn läpi moottorin osat tuulilasinpesunesteestä ja öljytikusta ohjauksen rakenteisiin ja kiinnitykseen. Matka jatkuu valojen kautta heijastimiin, hätäuloskäynteihin ja vetoakselin kiinnitykseen. Tiimipari kulkee vierellä ja pysäyttää välillä, jos jotakin unohtuu; ”Haluatko lisätä vielä jotakin?” Aamusta toiseen me kaksi seisomme siellä pimeällä parkkipaikalla ja kierrämme bussia vuorotellen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Nauramme, itkemme, kiukuttelemme ja kannustamme toisiamme. 

Kun bussit kotiutuvat aamun ajosta, on meidän vuoro harjoitella. Peruutamme kartioista koottua esterataa, harjoittelemme kaupunkiajoa, maantieajoa, koulubussipysähtymistä, rautatienylitystä. Kouluttaja ohjaa ja viikkojen kuluessa siirtyy lähinnä heittämään herjaa ja juttelemaan mukavia ”lepovuorolaisen” kanssa. Muistelemme yhdessä sitä ekaa ajokertaa, kun vedettiin liikenneympyrässä kieli keskellä suuta, suuri ajoneuvo ei enää pelota. 

Tuntuu että harjoittelu on kestänyt ikuisuuden. Todellisuudessa olen harjoitellut 25 päivää sinä aamuna, kun ajan hiljaisuuden vallitessa keltaisen bussin numero 85 bussikokeeseen. Aamu on taas kylmä. Onneksi ei sada. Jännittää ihan kamalasti. Tässä kokeessa ei riitä, että se menee ihan hyvin. Moni virheistä pysäyttää kokeen siihen paikkaan. Tällainen virhe on esimerkiksi takapyörän osuminen katukiveyksen reunaan. Mietin että onko tänään se päivä kun ekaa kertaa vetäisen risteyksessä tai liikenneympyrässä kiveyksen kautta. 

Viime torstaina suoritin linja-autoajokortin taito- ja ajokokeen. Suomessa bussikortti on D-kortti, täällä se on se vastaava kortti mutta koulubussikuljettajalla siihen vielä koulubussiliite ja ilmajarruliite. Sympaattinen keltainen bussi painaa reilut 13 000 kg, on 12 metriä pitkä ja sulkee sisäänsä 77 matkustajaa.  Meidän koulupiirin isoimmat bussit vetävät 90 koululaista, silläkin saan ajaa. Niin, saan siis ajaa mitä tahansa linja-autoksi luokiteltavaa ajoneuvoa oli se koulubussi tai ei. 

Tuliko musta nyt sitten koulubussikuski? Joo ja ei. Päätoimisesti olen edelleen välittäjä ja tiiminvetäjä, mutta siinä sivussa pitää vähän huolehtia siitä että laspet pääsee kouluun. 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi