Siirry pääsisältöön

seuraavasta mahdollisesta vasemmalle


Miten ihmeessä se on jo viistoista?  Vasta hetki sittenhän se oli yksi, kaksi, kolme, viisi… aloittamassa koulua. Vasta hetki sitten ajoin sitä terapiaan, istuin lukemattomissa koulupalavereissa ja mietin minkälaista - tai siis miten kauheaa - elämä olisi, kun siitä tulee teini. Kuulin muilta vanhemmilta, miten teini pitää kantaa bussipysäkille ja bussiin jotta sen sai kouluun. Kuinka monta kertaa kuulin sen kuuluisan lausahduksen siitä miten pienten lasten vanhempien huolet on pieniä ja siitä ne sitten vaan kasvaa, lapset ja huolet. Odotas vaan, kaikkein kamalin on vielä tulossa. Olin vuosia salaa kauhusta kankeana, olihan meillä melkoisen haastava tytär. Sitten se kasvoi. Se paiskasi oven ja huusi ikkunoiden helistessä: ”Fuck you!” Vastasin että minäkin rakastan sinua. Ei se ollut kovin haastavaa, meillä oli puheyhteys. Välillä parempi, välillä huonompi. Silloin kun mulla ei sanat riittäneet, isä hoiti homman ja toistepäin. 




Se täytti viikko sitten viisitoista. Mun prinsessa. Mun Prinsessa Tättähäärä. Mun maailman ihanin lapsi. Maailman paras, rakkain, ihanin ja kamalin. Huolet ei kasvaneet, lapsi kasvoi. Huolet muutti muotoaan ja niistä tuli samalla aika tavallisia, sellaisia jokaisen teinin vanhemman huolia. En epäile hetkeäkään, etteikö ihminen, jolla on Tättiksen tahtotilan kaltainen tahtotila pärjäisi maailmassa. En ole huolissani sen sosiaalisesta elämästä, meidän lapsesta on kasvanut avarakatseinen nuori joka kunnioittaa muitten mielipiteitä ja tilaa.  Olen pakahtua ylpeydestä, siitä että juuri me saadaan olla tämän ihanan ihmisen vanhemmat. 



Täytettyään maanantaina viisitoista, se asteli tiistaina koulun jälkeen ajokorttitoimistoon hakemaan harjoitteluluvan. Se milloin harjoitteluluvan voi saada vaihtelee vähän osavaltiosta toiseen, mutta täällä meillä sen saa viisitoistavuotiaana, jos menee myös autokouluun. Tättis aloitti autokoulun lauantaina. Muistan miten innoissani olin itse kun viimeinkin pääsin harjoittelemaan ajamista ja miten mahtavalta tuntui päästä ratin taakse. 


Olen ajanut autoa reilut 33 vuotta, miltei päivittäin ja ajokilometrejä on kertynyt liki miljoona, noin 25 kertaa maapallon ympäri. Nyt me saadaan Fredden kanssa seurata Tättiksen matkaa. Autokouluun kuuluu täällä kolmekymmentä teoria tuntia, viisi tuntia ajamista, tunti toisen oppilaan ajon seuraamista ja kolme tuntia vaarallisten tilanteiden ajosimulaatioita. Se on autokoulun osuus, meidän vanhempien tehtävä on huolehtia siitä että nuori pääsee ajamaan autoa myös autokoulun ulkopuolella. Vähimmäismäärä vanhemman kanssa ajettuja tunteja on viisikymmentä. Siihen tulee sisältyä kymmenen tuntia pimeän aikaan ajamista. Tättiksellä on ollut ajolupa nyt viikon päivät, tähän mennessä ajoaikaa on tullut jo viitisen tuntia. Siihen mennessä kun sen oikean ajokortin saa käteen ensi keväänä, lienee ajotunteja jo useita satoja. 



Pidän tästä systeemistä. Pidän siitä, vaikka vähän alkuun huimaa istua vieressä ja toivoa parasta. Täällä ei harrasteta ylimääräisiä peilejä ja jarrupolkimia, useimmat vanhemmat kai tekee ristinmerkin, tai rukoilee omaa jumalaansa ennen lähtöä ja sitten mennään. Muutamaan kertaan on tullut polkaistua kuvitteellista jarrupoljinta, mutta ääntä en ole korottanut kertaakaan. Omassa mielessä on tuoreena se bussikortin hankkiminen ja toteutan omassa opetuksessa pitkälti samoja metodeja. Fredde opettaa omalla tavallaan, rauhallisesti hänkin. 




Positiivista on sekin, että kun hän ensi keväänä saa sen ihan oikean ajokortin, on ajokokemusta kertynyt jo useammalla autolla. Autokouluautojen lisäksi Tättis saa harjoitella perheen kolmella totaalisesti erilaisella menopelillä. Ensimmäiset kilometrit on ajettu meidän Alfa Romeo Stelviolla, ei ehkä helpoin ensimmäiseksi autoksi, mutta nuoren oma valinta. Lisäksi ajetaan Tesla Model 3:lla totutellen sähköautoiluun, ja kirsikkana kakussa valtavan kokoinen Fordin lava-auto, jolla painoa kolme ja puoli tonnia, ja pituutta seitsemisen metriä. Suomessa kolmas kulkuneuvo luokitellaan kuorma-autoksi. Ai miksi meillä on kolme autoa? No, koska meillä ajetaan paljon, välimatkat on pitkiä ja erilaisiin tilanteisiin on erilaisia autoja. Teslalla ajellaan kouluun ja kauppaan, käydään toimiston ahtaassa parkkihallissa ja liikutaan kaupungissa. Alfa on Tättiksen auto ja Fredden lelu. Lava-autolla ajetaan työajoa ja matkaillaan. Yhdysvaltain mittakaavassa meillä on toimiva julkinen liikenne, mutta ilman autoa ei pärjää sillä sillä on päästävä ainakin sinne bussin/junan parkkipaikalle. 


Seuraavasta mahdollisesta vasemmalle. Ei ole kiire. Muista vilkku! Mitä näet? Kenellä on etuajo-oikeus? Paljonko on nopeusrajoitus! Nuoren naisen naama on kirjaimellisesti naantalinaurinkona kun hän sujuvasti pysäyttää tanssistudion eteen, vaihdetaan kuljettajaa ja neiti lämäyttää yläviitosen ennen kuin astelee studion ovesta sisään. Hymyilen ja mietin miten onnellinen ja kiitollinen olen tästä ihanasta ihmisestä mun elämässä. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän