kuusitoista

Tiesin että tässä kävisi näin ja silti ne väkisin esiin puskevat kyyneleet pääsivät yllättämään. Sellainen sekoitus iloa, onnea, ylpeyttä ja luopumisen tuskaa uuden ajanjakson edessä. Minun lapseni, minun ihana, ihana lapseni. Minä. Rakastan sinua niin ettei siihen löydy edes sanoja, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Sinä. Minun rakas, rakas lapseni. Tättähäärä.

Minä muistan kuinka silloin kauan sitten takerruit minuun lastensairaalan ovella terapeutin päättäväisesti kantaessa sinut sisälle. Minä jäin ulos ja itkin. Minun koko kehoni halusi josta sinun perääsi, tuntui kuin joku olisi repinyt irti osan minua. Minä muistan kuinka kuljit hattu keikkuen eskarin orientaatioon ja me seurasimme perästä. Minä muistan. Minun koko kehoni muistaa. 

Keskiviikkona sinä täytit kuusitoista. Tulit vähän unenkarheana alakertaan, halasit ja moiskautit pusun ensin minulle, sitten isälle. Hymyilit kun näit sinulle katetun aamiaisen ja ojensit läppärisi isälle sanoen: ”Tekisin itse, mutta tartten sun ajokortin numero, jotta voin tulostaa mun ajokortin.” Minä varmistin että sinulla oli vakuutuskortti ja että tiesit mihin pysäköidä, vastasit että joo, joo. Niin, tottakai sinulla on kaikki valmiina.

Me katsottiin kuinka istuit autoon kuljettajan paikalle, säädit penkin ja ratin ja taustapeilin. -Laita mulle tekstari kun oot pysäköinyt! – Joo. Hymyilit. Rähisit vähän sille, joka on aina myöhässä ja sitten peruutit ulos pihasta. Minä kuvasin, isä videoi. Sitten juoksimme talon läpi ottamaan kuvia ja videon etupihalta, sieltä kadun puolelta. Pelottiko, kysyi joku. Ei meitä pelota sinun ajamisesi. Sinä osaat kyllä. Me luotetaan kyllä sinuun. Harjoitteluaikana ehdit jo väistämään niitä muita, niitä jotka eivät huomanneet punaista valoa, kääntyivät eteen vaikka olit jo siinä tai vaihtoivat kaistaa juuri kohdalla. Teoriaopettajasikin neuvoi viisaasti, että aja sillä ajatuksella että olet ainoa kuljettaja jolla on ajokortti. 

Illalla ajoit itsesi tanssitunnille, sitten taas kouluun ja tanssiin ja kouluun. Minä en tiennyt mitä tekisin kaikella sillä ylimääräisellä ajalla. Yhtäkkiä aamussa olikin melkein tunti lisää aikaa, eikä iltaisin tarvinnutkaan lähteä yhtään mihinkään. Perjantaina sanoit meneväsi ruokakauppaan koulun jälkeen. Pyysit kauppalistaa… Huomasin taas pyyhkiväni silmäkulmaa, olin pakahtua ylpeydestä ja vähän haikeudestakin. Kävisit kaupassa. Pyytämättä. Ihan itse. Niin tietenkin. 

Vähän myöhemmin ystävä otti koulun käytävällä kiinni hihasta, halasi ja kuiskasi korvaan, että ensimmäinen kerta on vaikein, siihen ehtii tottua, kun nuoremmat sisarukset aikanaan seuraavat perästä. Naurahdin. Ystävä on oikeassa. 

Ensi syksynä pysäköit autosi yliopiston parkkipaikalle. Viidennen luokan opettajasi totesi kovin osuvasti tämän kuullessaan, että olit valmis korkeakouluun jo kymmenvuotiaana. Niinhän sinä taisit olla. Tättähäärä.