Tahdon Asiat

Tunnustan. En äänestänyt. En äänestänyt koska koen että olen ollut niin pitkään, niin kaukana ja niin irrallani Suomesta etten enää osaa sanoa mikä on Suomelle parasta. En äänestänyt koska en kertakaikkiaan osannut päättää ketä, mitä tai miksi. Tämä oli ensimmäinen kerta kun jätin äänestämättä. Keittiön pöydällä odottaa meidän omien vaalien äänestyslappuset, ne täytän kyllä. Aamulla avasin koneen ja törmäsin ensimmäiseksi naamiksessa ystäväni jakamaan postaukseen jossa pohditaan Suomen tilaa. Freddekin sanoi et käy katsomassa tuloksia. Kävin katsomassa. Eka ajatus oli että Suomi on palannut mun lapsuuteen, aikaan jolloin Neuvostoliittoa pelättiin, eikä venäläisistä saanut puhua pahaa – jos ne vaikka on jotain agentteja ja me kadotaan vankileirille Siperiaan. Tuntui että Suomi on palannut siihen aikaan jolloin kauppa Neuvostoliiton kanssa piti maan pystyssä, suurlähetystössä käytiin salaisia neuvotteluita ja Nokia valmisti vielä telkkareita, renkaita ja kumisaappaita. Televisio...

Torstaiaamun hässäkässä teloin sormeni pestessäni puolihuolimattomasti aivan järkyn terävää leipäveistä. Jotenkin se vaan siinä aamuhässäkässä lipsahti ihan vähän, täppäsi oikean käden etusormen niveleen ja se oli siinä. Lavuaari värjäytyi verestä ja lapset hoki vieressä et super viileetä, ihan kauheesti verta. Haava oli parisenttinen ja vaikkei kovin syvä – eihän tossa nivelen kohdalla niin kauheesti edes ole lihaa – niin sellaisessa paikassa et olis varmaan ollut ihan fiksua ajaa näyttämään sitä. En ollut fiksu. Oli torstaiaamu ja mulla oli kiire ajamaan lapset kouluun ja tapaamaan sen tytön isää ja pankkiin notarisoimaan uuden auton papereita. Kietaisin sormeen lastaarin ja laastarin päälle sellaista tarratonta haavateippiä. Kymmenen minuutin kohdalla vaihdoin systeemin uuteen, yritin pitää sormen paikallaan ja lähdin matkaan. tää on ollut rikki jo ainakin vuoden Illalla avasin systeemin, haava alkoi tihkumaan heti kun paketti oli avattu. Lykkäsin haavaan liimaa – siis ...

kortteja maailmalta - isoisältä, isoäidiltä ja tädiltä M:lla oli aivan mahtavat synttärit. Juhlakalu juhli koko päivän, aamulla kotona, päivällä koulussa ja illalla ystävien kanssa ensin kiipeilemässä ja lopulta vielä pienemmällä porukalla ravintolassa. M nautti siitä et sai opettaa muita kiipeilemään, kannusti muita ja kiipesi pelokkaimpien rinnalla. Olen ylpeä prinsessastani ja kiitollinen siitä että niin moni pääsi tulemaan. Erityisen kiitollinen viimeviikkoisten tapahtumien jälkeen. Tuntuu hyvältä nähdä että on olemassa myös ymmärrystä. jopa O otti tuntumaa kiipeilyyn "mä autan sua kun sua vähän pelottaa" Juhlista seuraa väistämättä krapula ja M:n juhlakarapulaa ollaan podettu koko perheen voimin eilisestä eteenpäin. Niin kauan kuin bileet oli menestys, kaikilla oli kivaa ja sankaritar säteili, ei haittaa vaikka loppuviikonloppu menee ryppyjä oikoessa. Menkööt! Nyt se on seitsemän. Kummitäti K:n lapset on meidä...

Ymmärrän oikein hyvin että mun tapa toimia vanhempana poikkeaa monesta muusta, eikä vähiten siksi että mulla on kaksi lasta joiden ongelmia ja haasteita olen joutunut katsomaan silmästä silmään. Kun muutaman vuoden on lueskellut monisivuisia raportteja oman kullannuppunsa haasteista, vioista ja epäkohdista, on mahdotonta enää piiloutua sen kortin taakse jossa sanotaan et; ”Mut ei meidän Sami, Kaisa, Ville, Anni...” On pakko olla rehellinen, kohdata totuus ja jatkaa siitä eteenpäin. Olin helpottunut kun tytön isä laittoi eilen illalla mulle sähköpostia ja kysyi voitaisko me tavata; ”Tottakai voidaan! Mielellään!” Aamusta hoidin laumani kouluihin ja ajoin nurkan Starbucksiin juttelemaan. Yöllä makasin valveilla ja mietin mitä haluan sanoa.   Kahvilassa mua odotti tytön isä. Ei äitiä, vain isä. Äiti toki puhuu huonosti englantia, mutta silti – vain isä. Toisaalta äiti on kuitenkin se jolle olen puhunut M:n autismista, hänen lapsensa ahdistuksesta ja niin monesta muusta. Äidin...

Jotenkin elämä rullaa aina samalla tapaa. Kun pääsee pari askelta eteenpäin ja elämä vaikuttaa hetken seesteiseltä, ihanalta ja jotenkin ratkaistulta tullaan väistättä taas siihen kohtaan että joutuu taas palaamaan askeleen, kaksi tai kolme taaksepäin, ja saa kouriintuntuvan muistutuksen siitä että vaikka ne lapset kuinka olis melkein tavallisia, ei melkein ole mukana. toiset tarttee kolme haarukkaa ja sormet... nykyään se onneksi sentään syö Helmikuussa M:n kouluongelmat oli ratkaistu. Uusi IEP kiilsi uutuuttaan ja kauneuttaan ja elämän piti olla helppoa ja ihanaa. Niin se olikin, ongelmakohtiin oli puututtu ja niitten selättämiseksi tehty tiimin kanssa suunnitelma. M:lla oli koulussa vihdoinkin paras kaveri, ainakin open ja neidin itsensä mielestä. Olihan niitten suhde kummallinen, toinen ei puhunut ollenkaan, ei halunnut tulla leikkimään, mutta äidin mukaan se ei halunnut leikkiä kenenkään muunkaan kanssa. Eilen sain opettajalta sähköpostia. Ihanaa että kirjoittaa, ...

Seitsemän vuotta sitten kaikki oli valmista. Me laskettiin viimeisiä päiviä, tunteja ja minuutteja. Jännitti, pelotti, olin yhtäaikaa onnellinen ja kauhuissani.  Mikään ei koskaan tule haalistamaan muistoa siitä varhaisesta torstaiaamusta, siitä kun vielä oli pimeää ja maailma nukkui meidän ajaessa hiljaisuuden vallitessa kohti uutta.  Siitä aamusta kun meitä odotettiin sairaalassa jo ennen kuutta, siitä aamusta kun meistä tulisi vuosien odotuksen jälkeen vanhempia. M syntyi torstaiaamuna, torstain ja perjantain välisenä yönä satoi lunta. Katsoin sairaalan ikkunasta lumisadetta, kainalossa meidän ”kake”. Myöhäisin maahan jäänyt lumi historiassa, sinä päivänä kun M syntyi. "kake" Tänään istun tässä ja mietin mihin ihmeeseen seitsemän vuotta on mennyt. Miten se täyttää jo seitsemän? Miten mä voin yhtäkkiä olla seitsemän vuotta vanhempi? Miten ne kaikki elämää pidemmät päivät ja tunnit, ne loputtomilta tuntuneet valvotut yöt, ovat kuin hetkessä muodostaneet seit...