nurjalla puolella

Ja sitten se loman toinen puoli... joku viisas sanoi joskus että riitelevistä sisaruksista tulee aikuisena läheisempiä. Tällä ajattelutavalla vois vaikka kuvitella että ne asuu yhdessä vaimoineen ja miehineen kommuunissa, ainakin lomilla.

Lomakuvia katsellessa paistaa aina aurinko, tunnelma on rento ja kaikilla on aina vaan kivaa. Tosiasiassa lomailuun liittyy muunkinlaisia elämyksiä. Moni pariskunta ottaa lomalla yhteen koko vuoden edestä, me tosin ei juuri olla harrastettu lomariitelyä, vaan riitaa syntyy ennemminkin mitättömistä asioista arjen tempoilussa. 

Koko perhe odottaa lomaa. Jokaisella perheenjäsenellä on mielessään se utuinen mielikuva siitä minkälainen on täydellinen loma, mitä sellaisella lomalla tehdään, puhutaan, ollaan ja syödään. Monelta herätään, ja milloin mennään nukkumaan.

Nämä toiveet eivät välttämättä – useinkaan – kohtaa edes sellaisessa ihan tavallisessa (neurotyypillisessä) perheessä. Entä sitten kun puhutaan perheestä jossa ollaan totaalisesti ”all over the board”? Ahdistaa, jumittaa, kiukuttaa, turhaannuttaa, sattuu, kutittaa, pelottaa, ärsyttää, nälättää, ei nälätä, janottaa, puhuttaa, kaipaa ääntä ja kaipaa hiljaisuutta. Miten tämä sovitetaan yhteen ilman että kaikilta menee hermot totaalisesti.

Vanhemmilta se vaatii lehmän hermoja, eikä nekään aina riitä. Se edellyttää sitä että ainakin yksi perheestä kykenee aina ajattelemaan vähintään neljä askelta eteenpäin, että ainakin toinen aikuisista muistaa miettiä mennyttä ja tulevaa ja laskea yhtälön a+b+c+d=n. Kerta toisensa jälkeen. Että osaa ajatella lapsen puolesta jo ennen kuin lapsi kykenee itse ilmaisemaan ajatuksensa, että pilli on vääränvärinen, ruoka liian kuumaa tai että jo takanaolevat tapahtumat kaipaavat tietä ulospääsyyn.

Meidän lomiin mahtuu aina myös vatsakipua, verille syötyjä kynsiä ja sormia. On päänsärkyä, unettomuutta ja paniikkikohtauksia. Mikään kun ei ole lomalla niin kuin aina, ja toisaalta lomailuakin pitää harjoitella. 

Silloin kun pojat oli vielä sellaisia vilkkaita taaperoita, ja niitten diagnoosit oli vielä jossakin kaukana tulevaisuudessa, hymähtelin ystävällisille kehotuksille lisätä niitten liikuntaa, ulkoilua ja aktiviteetteja... se luonnollinen väsymys katsokaas, se joka tulee siitä että leikkii puistossa, pelaa palloa tai käy uimassa, se sellainen väsymys. Sellaista meillä ei ole. Meillä kun käy niin että sen jälkeen kun laumaa on kävelytetty 16km, leikitetty puistossa ja pidetty pihalla neljätoista tuntia. Sen jälkeen meillä on meno sellaista että on kahdella aikuisella pitelemistä näissä tyypeissä.

Me liikuttiin jokaisena päivänä... 

Tai kun ratsastusretkeä on ensin jännitetty, ja sitten ratsastettu. Sen jälkeen mun tyttärestä kuoriutuu sen sortin kiusanhenki että siitä on syytä pysyä kaukana jokaisen joka haluaa nauttia päivästään. Valitettavasti meidän viiden on kuitenkin oltava kanssakärsijöitä jännityksen purkautuessa, ja kyettävä elämään se sangen hankalan nuoren naisen kanssa. Sen jolla on aina kivi kengässä ja kaikki huonosti. Sen jolle mikään ei ole tarpeeksi, ja vaikka ojentaisin sille koko maailman hopeavadilla, on se silti sitä mieltä että kaikilla muilla on asiat paremmin.

Tähän kun vielä yhdistää sen, ettei kukaan meidän lapsista erityisesti nauti helteestä. Ei ainakaan silloin kun se seuraa mukana myös sisälle ja pitää valveilla öiseen aikaan, voi vain kuvitella miten mukavaa meillä aina välillä oli. Mikä määrä hermoja tähän retkeen tarvittiin, ja kuinka monta kertaa perheen aikuiset uhkaili, lahjoi ja kiristi. Ja sitten taas laski ensin sataan, sitten tuhanteen ja lopulta sataantuhanteen.

Kuvissa paistaa aina aurinko. Kuvissa kaikki hymyilee ja kuvissa kaikilla on aina kivaa. Oli meillä oikeestikin kivaa, mutta mukavaa on päästä töihin ja kotiin lepäämään. 

Matkalla