Siirry pääsisältöön

päivä työpaikalla

sisään pääovista


Mä oon ennenkin sanonut että mulla on maailman makein työpaikka, mutta kun mulla ihan oikeesti on. Moni on varmasti toista mieltä, monen mielestä – jopa niitten tervarin puolen tyyppien mielestä – meidän klinikka on oikeesti aika karmiva työympäristö, mutta mun mielestä se on kiehtova, mielenkiintoinen ja kaikella tapaa maailman makein. Emotionaalisesti toki toisinaan aika rankka paikka, niin lääkärille kuin meille muillekin, mutta samaan aikaan myös palkitseva, asiat mittasuhteisiin asettava ja oikealla tavalla haastava työympäristö.

läpi sairaalan ala-aulan

Kymmenessä kuukaudessa olen oppinut aivan valtavasti. Olen oppinut paitsi ihan lääketieteestä, radiologiasta ja farmakologiasta, olen oppinut ihmisyydestä ja myötätunnosta. Olen oppinut asettamaan sanani tarkasti, olemaan lupaamatta mitään ja silti vakuuttaen että asiat on melko hyvin. Tiedän koska on kiire, ja koska ei. Pystyn muutamasta sanasta päättelemään mistä puhutaan, ja kysymys jonka esitän monta kertaa päivässä on; mikä on indikaatio? Indikaatiosta voi päätellä oireet tai oireista indikaation. Tiedän minkä lääkkeen voi korvata milläkin ja mitkä yhdistelmät erilaisista lääkkeistä ajaa saman asian, ja mikä on kehkoahtaumataudin ja astman hoidon ero. Jokaisena päivänä opin jotakin uutta, oli kyseessä sitten vakuutus tai hoitomuoto.

komanteen kerrokseen, suljettujen ovien taakse


Perjantaiaamuna höyläsin kulkukorttini hitusen ennen seitsemää. Tein itselleni kupillisen kahvia ja avasin koneen. Netissä avasin radiopedian - radiologian raamatun ja toiselle näytölle potilastiedoista tietokonetomografian raportteineen.  Katson laboratoriotulokset ja sisäänottotiedot. Varttia vaille kahdeksan huikkaan että tuun kohta takaisin ja suuntaan matkani kohti SPU:ta (polikliinistä toimenpideyksikköä). Astelen sisään ovista ja esittelen itseni tiimille. Potilas on jo paikalla, kävelen toimenpidehuoneeseen ja esittelen itseni potilaalle. Me ollaan puhuttu monesti jo puhelimessa, olinhan se minä joka meidän klinikkakoordinaattorin poissaollessa tein päätöksen siitä että potilas on syytä nähdä syyskuun alun sijasta jo samana päivänä. Potilas on silminnähden ilahtunut, jos ei tuttuja kasvoja, niin ainakin tuttu ääni ihan tavallisissa vaatteissa kaikkien niiten leikkaussasliasusteisten keskellä. Me jutellaan mukavia ja pidän potilasta kädestä esilääkityksen aikana.

Vähän jälkeen kahdeksan Charlie kävelee huoneeseen, mä otan askeleen sivummalle ja toimenpide alkaa. Tänään tehdään keuhkoputken tähystys. Mä olen mukana, jotta ymmärtäisin paremmin toimenpiteen, ja osaisin tarvittaessa tulkita kuvia käyttääkseni niitä hyväkseni neuvotellessani vakuutusyhtiön kanssa jatkosta.

kaikki valmiina


Toimeenpiteen aikana on hiljaisuus. Potilas on sedatoituna, mutta niin että kykenee kuitenkin toimimaan ohjeitten mukaan. Charlie selostaa mulle mitä tekee ja mitä näkee. Me mennään ensi suun kautta äänihuulten lävitse keuhkoputkiin. Matkalla otetaan kuvia ja välillä palataan katsomaan tarkemmin. Lopuksi tehdään sama matka kummankin sieraimen kautta, tosin tällä kertaa palataan takaisin heti äänihuulten jälkeen. Alle puolessa tunnissa kaikki on ohitse. Hoitaja taputtaa potilasta olkapäälle ja sanoo että homma hoidettu, potilas on hämmentynyt ja sanoo että eihän me edes vielä aloitettu. Charlie naurahtaa että täydellisesti onnistunut sedaatio, ei minkäänlaista traumaa potilaalle.

Kävelen Charlien perässä ulos huoneesta ja Charlie selittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Se kirjoittaa muistiinpanoja samalla kuin selittää, soittaa kardiologille ja toivottaa mulle hyvää viikonloppua. Palaan takaisin klinikalle oman työpöytäni ääreen. Kuuntelen vastaajan viestit, vastaan sähköposteihin ja käyn läpi pinon fakseja. Tiistaihin mennessä meillä pitäis olla patologian raportti toimenpiteestä.


Viereisessä huoneessa erikoissairaanhoitaja tuulettaa nähtyään kasvaimen radiologin puhtaaksi toteamassa keuhkokuvassa. Ei siksi että on ihanaa löytää tuumori, vaan koska tämän takia potilas saa vähintäänkin lisää aikaa, jos ei koko elämää.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän