Siirry pääsisältöön

kuin viini vanhetessaan

Aamulla ne katsoo telkkaria keskenään pädiltä. 


Vanhemmuudesta, yksi lause on jäänyt soimaan korviin viimeaikoina. Olisin varmasti ohittanut sen olankohautuksella, mutta kun se tuli kahdesti. Sama lause. Ensin täällä, kolleegalta joka on jo isoäiti, ja sitten sieltä meren takaa, ystävän sanomana. Ensimmäistä pidin vähän rasittavana höppänänä, toista piti jo kuunnellakin ja myöntää että me tosiaan ollaan erilaisia – ihmisinä ja vanhempina.

Se meni jotenkin näin: ”Kuusivuotiaat on tosi rasittavia” Sisältö oli sama, niin englanniksi kuin suomeksikin, ja vasta kuultuani sen kahdesti ymmärsin että kokemus on aito, sydämestä kumpuava. Että kuusivuotias voi olla rasittava.

Mulla on kaksi kuusivuotiasta ja yksi kokemus aiemmasta kuusivuotiaasta. Mulle kuusivuotiaassa on jotakin maagista. Kuusivuotiaat on mahtavia. Ne kysyy ja ennen kaikkea kyseenalaistaa. Yhtäkkiä, mulla on syytä olla perusteet toiminnalle sillä en tosiaankaan ole enää ainoa tietolähde ja auktoriteetti lapseni maailmassa.

Lapsi ei enää ole samalla tavalla ohjailtavissa kuin se oli vielä kolmevuotiaana, tai nelivuotiaana. Se on kuusi, ja se tietää mitä se haluaa itsekin, ja osaa jopa perustella vaatimuksensa. Se tietää mikä on reilua ja epäreilua, eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Joskus sitä ei huvita, ihan samalla tavalla kuin muakaan ei aina huvita.

Mä otin niille kuvan hissin korjauksesta.


Mulle kuusivuotiaan tai kahdeksanvuotiaan maailmatuska on helpompi kohdata kuin vauvan itku. Sen voi ratkaista puhumalla, keskustelemalla ja tarjoamalla omaa elämänkokemustaan. Vauvan kohdalla sille voi vaihtaa vaipan, antaa ruokaa, tyrkätä panadolia kurkusta alas ja hytkyttää toivoen että se lopulta hiljenee.

Me kuulutaan Fredden kanssa siihen ryhmään vanhempia joiden mielestä vanhemmuus paranee vanhetessaan. Vuodenvanha voittaa vastasyntyneen, kaksivuotias vuoden vanhan, kolmevuotias kaksivuotiaan jne. Toistaiseksi ei vanhemmuuden ongelmatkaan ole kasvaneet lasten mukana ja se yleisesti viljelty, odotas vaan momentin sisältävä: ”Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet...” – on osoittautunut vääräksi. Vanhemmuus on parantunut kuin viini vanhetessaan ja kokemuksen karttuessa. Murheetkin, vaikka toisenlaisia eivät päihitä kooltaan sitä aikaa kun katsoin kellosta koska Fredde tulee kotiin ja olen selviytynyt taas yhdestä päivästä.


Illalla ne lukee mun kanssa sängyssä. 



Kommentit

  1. justiinsa samaa mieltä!

    Juu, teinit ovat rasittavia, ja ties mitä, mutta myös aivan älyttömän upeita. Se hetki kun pääset kurkistamaan edes pienen hetken verran ison lapsen ajatuksiin, tavoitat jotain itsestäsi tai jotain siitä toisesta, kun voit jutella hetken sen kanssa tasaveroisena... <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän