laumani mun

Lauantaiaamuna herään turhan aikaisin Ollipollin ääneen: ”mom, can we have the Xbox controllers?” Kellotaulun lukema alkaa vielä seiskalla ja kiroilen hiljaa mielessäni unohdukseni. Mun piti jättää ne illalla esille, mutta en jättänyt. Nousen ja käyn noukkimassa peliohjaimet vaatehuoneen ylähyllyltä missä ne on olleet jäähyllä. Ojennan ne pojalle ja palaan sänkyyn hetkeksi lämmittelemään. En nukahda sillä levy on jo käynnissä... pojat tarttee lääkkeet tai kohta repee riemu... olis hyvä hetki kirjoittaa... ei, mun on pakko mennä antamaan niille ne lääkkeet... Nousen, vedän päälle lisää vaatteita laitan alakerran lämmityksen päälle ja tarjoilen jannuille niitten pienet keltaiset pillerit.

Mietin tuntemattoman ihmisen kommenttia toisessa blogissa. Se jäi soimaan jonnekin syvälle, se toisen ihmisen suru siitä että oman lapset on niin haastavia ettei niistä oikein osaa edes nauttia. Että muitten ihmisten ilo omista lapsista tuntuu vieraalta kun oma elämä on lähinnä selviytymistä hetkestä seuraavaan. Tämä kirjoitus kumpuaa tuosta kommentista ja se on kirjoitettu sinulle, jos tulet tänne lukemaan... Sillä minä tunnistan itsessäni tuon tunteen vahvana ja voimakkaana muistona.

Meillä on kolme erilaista lasta. Ne on erilaisia keskenään ja erilaisia keskivertolapsen kanssa ja erilaisia niin kuin jokainen meistä on keskenään erilainen kuin toinen. Joku sanoisi että ne on haastavia, on päiviä kun mä sanon että ne on vaan rasittavia ja raivostuttavia, ja toisaalta ne on aika kiehtoviakin – niinkuin vähän isommat lapset noin keskimäärin. Jokaisella niistä on ainakin yksi diagnoosi, sellainen virallinen yhdistelmä kirjaimia ja numeroita. Parhaimmillaan diagnooseja on kolme. Painopisteet ja tärkeysjärjestykset vaihtelee keskenään ja siksikin ne on keskenään niin erilaisia ja niitten haasteetkin on keskenään toisistaan poikkeavia. Mutta ei puhuta diagnooseista, puhutaan lapsista ja vanhemmuudesta.

Erilaiseen vanhemmuuteen kasvaminen vie aikaa. Vanhemmuuteen kasvaminen vie aikaa. Se on prosessi joka ei ole valmis koskaan ja juuri kun on saavuttanut sen hetken jossa kuvittelee osaavansa ja taitavansa joku niistä penteleistä ottaa ja muuttuu, ja sitä löytää taas itsensä hapuilemasta jostakin pimeydestä. Kipuilin aikani sitä että oma vanhemmuus on toisenlaista. Että meillä harrastettiin toimintaterapiaa, puheterapiaa ja psykologeja sen sijaan että käytäisiin balettitunnilla. Kipuilin sitä että mun lapseni seisoi muskarissa pianon takana piilossa koska sille ne kuvitteelliset pörriäiset oli ihan aitoja ja se pelkäsi niitä – yritin olla häpeämättä. Musta tuntui ettei mulla ollut mitään puhuttavaa niitten muitten äitien kanssa koska mun maailmani oli niin toisenlainen. Onhan se toisenlainen, mutta on se myös ihan tosi samanlainen.

Vei aikaa sanoa rohkeasti että me ei mennä sinne tai tänne, koska se ei ole mun lapsista kivaa vaikka ne kaikki maailman muut lapset rakastaa ja nauttii yystä tai äksästä, että niille – tai yhdelle niistä – se on kohtuuton ponnistus ja vaatii parin päivän jälkiselvittelyprosessointia. Eikä me aikuisetkaan pidetä niistä kokoperheen mansikka-joulu-kurpitsa-pääsiäisfestareista joissa rynnitään kylkikyljessä satojen ihmisten laumoissa. Tai että meillä edelleen kuusi ja kahdeksanvuotiaiden kanssa leikitään jokainen ilta leikkiä jossa arvotaan jokaiselle sänky riippuen kulloisistakin pelkotiloista.

Mutta jos ne ottaa niin kyllähän ne antaakin, ja mitä vanhemmiksi ne kasvaa sitä mielenkiintoisemmaksi ne tulee. Ja sitä hauskempaa niitten kanssa on keskustella asioista.

Tättis täyttää huhtikuussa yhdeksän. Se tietää olevansa autisti ja vilauttelee aina välillä autismikorttiaan turhankin herkästi; ”Katsos kun mulla on tää autismi...” – Joo, sori ei auta. Tiskikone pitää silti tyhjentää Maanantaisin ja torstaisin. Illalla se lukee sängyssä kirjan (kyllä, kirjan ei kirjaa) ja yhtenä iltana Fredde löytää sen lukemasta raamattua; ”kun ei ollut muutakaan luettavaa...” - lainaten tytön omia sanoja. Toisena iltana se käpertyy mun syliin koska se ei halua kasvaa aikuiseksi. Tyttöjen välinen ystävyys on sille vaikeeta.

Kentsu on ystävällisin ihminen kenet olen koskaan tavannut. Maailman epäoikeudenmukaisuudet ja vääryydet osuu siihen kipeästi, eikä sen esittämiin kysymyksiin ole vastauksia sillä kukaan ei tiedä miksi joku kuolee syöpään ja toinen ei. Kun koulukaveri kertoo sille ampumisista ja terrorismista me saadaan viereen unikaveri moneksi yöksi. Tämä sama lapsi rakentaa kylpyhuoneeseen valaiden uima-altaan ja laskee portaita lelulaatikossa. Se leikkaa nahkasohvaan reikiä, ja koristeli aikanaan nukkuvan veljensä naaman tusseilla. Se sirottelee legot tasaiseksi matoksi sadan neliön alueelle yläkertaan, kiipeää, huutaa, juoksee ja hyppii, ja joululomalle annetut matikantehtävät toi sille kyyneleet silmiin. Kuusivuotiaan maailmassa on yhdentekevää onko kaksi plus neljä kuusi vai kahdeksan, ja on aivan yksi lysti että tätä samaa asiaa on nyt tankattu jo kohta puolisentoistavuotta. Ei kiinnosta. Anna Kentsulle kirja, se rakastaa lukemista vaikkei lukutaidollaan vielä loistakaan.

Ollipolli. Oi Ollipolli. Pian jo seitsemän, kaksosista aina se pienempi. Mun sanavalmis sutkauttelija. Sen sarkastinen huumorintaju saa opettajan nieleskelemään nauruaan ja saa meidät vanhemmat säännöllisesti muistuttamaan miestä siitä että joskus se osuva kommentti saattaa sattua turhan kipeästi ja loukatakin. Ollipolli opetteli aikoinaan kävelemään fysioterapiassa ja viime keväänä se opetteli kävelemään uudestaan vietettyään viikkoja pyörätuolissa kipsijalkansa kanssa. Se tietää ettei se ole mikään liikunnan ihmelapsi ja keskittyy loistamaan matikassa, videopeleissä ja ah, sanavalmiudessa. Se pysäyttää itseään painavamman nuoren koiran ilmasta käsimerkillä, kuiskaa sen korvaan ja saa sen kuuntelemaan itseään äitinsä lailla. Se saa sisaruksensa vihreäksi kateudesta tällä taidollaan. Mutta mä istun koulussa palavereissa koska jannua ei koulussa kiinnosta mikään muu kuin matikka, ja jos sitä ei kiinnosta ei synny tuloksia. Ensi syksynä sen kuitenkin pitäis jo kyetä kirjoittamaan esseitä ja lukemaan kokonaisia kirjoja – joo, ei.

Ne on ihania. Ne on kamalia. Ne on ihanan kamalan rakkaita. Ne on erilaisia ja ne on tavallisia. Ja kun mä katson itseäni ja Freddeä, mä tiedän että niistä kasvaa ihan varmasti sellaisia pärjääviä tyyppejä.