Siirry pääsisältöön

uuden edessä

Kun puhelin aamulla herättää linnunlauluun tuntuu erilaiselta. Väsyttää niin kuin ennenkin, on pimeää ja makuuhuoneessa on niin kylmä että nenänpää tuntuu kohmeiselta. Mutta sen sijaan että nousisin ja keskittyisin poistamaan niin Martan kuin itseni makuuhuoneesta äänettä hapuillen vaatekappaleita pimeydessä samalla näyttäen koiralle käsimerkein ettei se saa vielä liikahtaakaan, jään makaamaan aloilleni. Kuuntelen itseäni, kuuntelen ympärilläni olevaa pimeyttä ja halaan vieressäni nukkuvaa lasta. Kuiskaan sen korvaan: ”Hyvää huomenta rakas, on koulupäivä.”

Ensihätään ompelin niille pipot vanhasta autotallista löytyneestä fliseenjämästä.

Ulkona on kirpeä pakkanen. Sellainen eteläisen Suomen tavanomainen tammikuu -9C. Mutta me ei olla Suomessa. Me ollaan Seattlen suburbiassa missä tammikuun alun keskilämpötila on +8C. On kylmä. Me ei harrasteta talviurheilua vuorilla, eikä meillä ole vaatteita tähän keliin. Meidän lapset ei ymmärrä mitä tarkoittaa että ulkona on oikeesti kylmä. Ne ei ymmärrä miksi päähän pitää laittaa pipo tai käteen hanskat. Ne ei ole koskaan eläneet ilmastossa jossa sellaisia olis tarvinnut ja kaikella todennäköisyydellä saattaa hyvinkin olla että ne on aikuisia ennen kuin tämä toistuu, edellinen kerta kun oli joskus 50-luvun alkupuolella.

Omat ja naapurin kakarat.


Ajan laumani kouluun sen sijaan että me käveltäis bussille. Ajan koska en halua että ne seisoo kylmissään ensin pysäkillä ja sen jälkeen koululla niissä puolivillaisissa talvireleissään, niissä joita suomalainen äiti katsoisi pääkallellaan ja sen jälkeen toteaisi salaa kaverilleen ettei noista ole yhtään mihinkään, eivät raukat edes tiedä miten pukeudutaan talvikelillä. Matkalla poimin kyytiin naapurin pojan, niitten auto on jäätynyt ja isä seisoo paljainvarpain sandaaleissaan päivittelemässä hankalaa tilannetta meidän osuessa kohdalle.

Aamulenkillä


Me totutellaan tähän uuteen elämänvaiheeseen yhdessä. Ensimmäisenä aamuna opin että jos päättää ajaa lauman kouluun ei Ollipolli voi istua apukuskin puolella, koska sillä menee tuhottoman kauan päästä ulos autosta. Samana iltäpäivänä opin ettei ne todellakaan halua askarrella udestaan äitiytensä löytäneen mutsin kanssa, vaan relata pelaamalla Xboxia. Tättiksestä tuntuu kummalliselta että mä olen kotona. Kentsulla on ikävä Freddeä. Kuinka monta kertaa mä tulenkaan kuulemaan että, pappa aina... tai pappa ei koskaan.



Tiistaina jätin kulkukorttini esimieheni pöydälle. Suljin oven takanani ja itkin. Matkalla autotalliin hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia ja siinä vaiheessa kun istuin autoon en enää kyennyt hillitsemään sellaista mukanaan vievää kokovartaloitkua. Istuin autossa, pyyhin räkää takinhihaan ja itkin. Itkin kun ajoin ja itkin vielä kun pysähdyin autotalliin. Fredde avasi auton oven ja uusi aalto surua ryöpsähti valtoimenaan rinnuksille. Se talutti mut sisään, avasi pullon shampanjaa ja sanoi: ”skåålaa nyt kuitenkin, vanhan loppu ja uuden alku, miten vaikea tahansa”

Metsässä ei ole lunta. Vanhat, jättimäiset kuuset kasvavat niin tiheinä ettei lumi pääse maahan saakka.


Keskiviikkona itkin ja nauroin tuntojani terapeutille. Miten kummallista ja pelottavaa on olla välitilassa, kolmen koululaisen kotiäiti, työtön. Ja miten onnellinen olen siitä että kuitenkin osasin, pystyin ja kykenin asettamaan niiden kolmen tarpeet omieni edelle. Kyllä. Minä rakastin omaa työtäni ja varmasti tulee pian taas työ jossa saan päteä, loistaa, olla taitava ja kokea olevani korvaamaton.

Metsän ja lumen rajalla



Nyt on kuitenkin aika huippua olla taas kotona aamulla, kuiskata sen korvaan: ”Huomenta rakas, on koulupäivä...” Olla vastassa taas iltapäivällä, laittaa yhdessä ruokaa, käydä lenkillä, kahvilla, fysioterapiassa ja pestä pyykkiä – mitä luksusta! Ostin paperisen kalenterin. Uskalsin viimeinkin sanoa ääneen ettei elektroniset kalenterit ole mua varten. 

Puhdas sivu

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tikapuita ylös maailmassa

Kulunut viikko on epäilemättä ollut haastavin. Siis haastavin sen jälkeen kun aloitin lokakuun 12. päivän aamuna orientaatiolla. On torstai-ilta ja tällä viikolla minä olen soittanut satoja puheluita, ottanut vastaan kymmeniä puhelinvastaajaviestejä, vastannut tsiljoonaan puheluun, käynyt läpi 31 uuden potilaan sisäänotto- haastattelua. Sivussa olen hoitanut normiajanvarausta ja soitellut ihmisille (150) muistuttelupuheluita erilaisita operaatioista, lääkäriajoista, verikokeista ja kuvantamistapahtumista.... unohdinko mainita että mulla on keuhkoputkentulehdus, infektioastma ja työpäivän keskimitta on ollut vajaat kymmenen tuntia. Keskiviikkona kai, totesin esimiehelleni että saatan ehkä karata. Ai, mihin – se kysyi, enkä osannut vastata. Vastasin sen sijaan seuraavasti; ”Kysyit multa taannoin kuinka mä kestän jatkuvia keskeytyksiä työssä, ja silloin sanoin että hyvin. Tänään väittäisin että olen lähestymässä takarajaa, kun puran puhelimesta kymmenen viestiä ja ennen kun...

rokotukset ei oo mikään uskon asia

Istun puolitietoisesti muurahaispes ään. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia. Maailmassa kasvaa uusi sukupolvi vanhempia, niitä jotka eivät ole nähneet mitä tapahtuu jos lapsi sairastuu polioon. Niihin jotka eivät tiedä että tuhkarokko on vaarallinen sairaus. Niihin jotka eivät tiedä että vihurirokkoon tai sikotautiin voi kuolla. Niihin jotka uskovat että rokotukset ovat vaarallisia, ja että maailma olisi parempi ilman. Niihin jotka eivät enää tiedä minkälainen maailma oli ennen. Niihin joilla on varaa olla rokottamatta, vai onko? vaccine infographic created by Leon Farrant Kuinka monta kertaa multa on kysytty että tiedänkö rokotteitten aiheuttavan autismia? Kuinka monta kertaa olen vastannut etten tiedä. Kuinka monta kertaa olen kertonut ettei se ole totta. Tuhkarokkoepidemia alkoi huvipuistosta. Se alkoi sieltä minkä pitäisi olla ”the happiest place on earth.”  Siinä on jotakin kornia. Siis siinä, että se lähti just sieltä. Tosiasiassa on enemmän kuin ...

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...