kaikenlaisia vanhempia

Istun täydessä kahvilassa edessäni ämpärillinen kahvia. Kahvilassa on hälinää ja jokainen pöytä on täynnä sateisena lauantaiaamuna. Vastapaahdetun kahvin tuoksu leijailee kahvipaahtimon puolelta. Pöydän toisella puolella istuu toinen äiti. Sen toisen äidin lapset on mun lasten luokkatovereita, vanhempi kahdesta Tättiksen luokalla. Kaksi tuntia me istutaan siinä ja puhutaan lapsista, elämästä ja naiseudesta. Toinen meistä opettelee olemaan autistisen lapsen äiti. Mä kysyn miten se jaksaa. Se ei tiedä vielä. Mä sanon että muista pitää huolta itsestäsi, hanki myös itsellesi psykologi, kuuntele itseäsi ja muista että on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita. 

Illalla olen kutsuilla Tättiksen kanssa. Me sovitetaan vaatteita ja Tättis käy esittelemässä mulle löytöjään ja tuo mulle välillä sovitettavia. Alussa joku kysyi että missä sovitetaan, ja kun vastaus oli että ihan missä vaan, kaikki tosiaan sovittaa just tasan siinä - keskellä olohuonetta. Iso olohuone on täynnä eri-ikäisiä, näköisiä ja muotoisia naisia jotka kaikki juo skumppaa rennosti rintaliivisiltään tai pikkareissa. Useita en ole nähnyt aikoihin ja me halataan ja vaihdetaan kuulumisia. 

Me puhutaan taas lapsista, elämästä ja naiseudesta. Me puhutaan erityisopetussuunnitelmista ja toimintaterapiasta. Me puhutaan erilaisesta vanhemmuudesta. Ei kaikki puhu. Monella on niitä ihan tavallisia lapsia. Osalla on ihan tavallisia ja erilaisia sekaisin ja vähän erilaisia ja paljon erilaisia – kaikenlaisia lapsia. Lopulta joku heittää ilmaan kysymyksen, miksi meillä ei ole omaa ryhmää? Sellaista jossa vois kysyä ja puhua ja jakaa kokemuksia. Miksi me jokainen tehdään tätä yksin ja omilla tahoillamme? Miksei matkata yhdessä? Miksi me puhutaan näistä vaan silloin kun törmätään jossakin, eikä silloin kun tuntuu siltä?

Aamulla perustan meille ryhmän naamiksessa. Iltapäivällä jäseniä on jo toistakymmentä. Kaikenlaisten lasten kaikenlaisia vanhempia.

Säännöllisen epäsäännöllisesti saan sähköpostia vanhemmalta jonka lapsi on saanut, tai on saamassa diagnoosin. Näitä viestejä yhdistää tarve löytää joku joka kuulee ja kuuntelee, joku joka tietää ja tuntee, osaa neuvoa eteenpäin. Moni kysyy miten me ollaan päästy tähän pisteeseen, enkä mä oikeastaan osaa sanoa muuta kuin että työllä, rakkaudella ja kyyneleillä. Sattumalla on varmasti osansa ja tuurilla. Periksiantamattomuudella ja sisulla. Sillä että jatkaa silloinkin kun ei enää jaksa eikä halua. Ympärillä on ollut osaavia ihmisiä ja hyviä ystäviä, vertaistukeakin. Tärkeintä on ollut tietää ettei ole yksin.

Meidän elämä on monessa tosi tavallista, sellaista meidän tavallista. Enkä mä ajattele meidän lapsia mitenkää erilaisina jokaisena hetkenä jokaista päivää. Noin keskimäärin ne on vaan meidän lapsia. Diagnoosit tulee eteen poikkeustilanteissa, lääkäreissä ja kouluarvioissa. Muuten me ollaan Fredden kanssa vanhempia joilla on kolme lasta. Keskenään erilaisia ja kaikki ihania. Tavoitteena tarjota niille turvallinen, mahdollisimman hyvä lapsuus. Hätkähdän kun kirjoitan sinne naamisryhmään meidän kolmikosta, tuntuu kummalta katsoa kokonaisuutta; kolme lasta ja liuta diagnooseja. Siinä tietokoneen näytöllä se näyttää pelottavalta vaikka arki on kuitenkin aika toimivaa – keskimäärin.

Vähän myöhemmin nojaan auringonlämmittämään seinään. Kädessä on kylmä olut ja aurinko lämmittää. Kolmikko leikkii Martan kanssa nurtsilla siinä meidän silmien alla. Me mietitään kevättä ja puutarhatöitä. On sunnuntai.