Siirry pääsisältöön

varvaslääkäri




Päässä vilisee niin valtavasti ajatuksia etten oikein osaa edes aloittaa, on kiitospäivän aamu ja nousin ihan vasiten varhain että saisin kirjoittaa ja juoda kahvia, juoda kahvia ja kirjoittaa. Ennen kuin vuoden suurin ruokajuhla alkaa ja keittiö kutsuu. Ihana päivä, ihan lempipäivä, mutta just nyt halusin hetken itselleni. Talo nukkuu vielä, vieressä palaa kynttilä ja Martta nukkuu jaloissa. 

Olen tänään kiitollinen pienistä suurista asioista. Tottakai niistä perustavaalaatuisista elämää ylläpitävistä, perheestä, kodista, työstä ja rahastakin, mutta ennenkaikkea olen tänään kiitollinen siitä lääkäristä joka näki ja kuuli toisen äidin hädän, kuunteli ja auttoi. Siitä minä olen tänään erityisen kiitollinen vaikkei edes paranneta syöpää tai sydäntä vaan pienen lapsen varvasta.



Jokainen jolla on lapsia tai lemmikkejä tietää että jotenkin kummallisesti joku aina sairastuu juuri ennen juhlapyhää tai niitten aikana. Mekin ollaan oltu kiitospäivänä ja jouluna milloin missäkin päivystyksessä. On ollut astmaa ja tarvittu avaavaa, keuhkokuumetta, tikattavia haavoja ja vaikeita sairaalahoitoa vaativia luunmurtumia. Me ei tähän mennessä olla oltu se vatsatautiperhe juhlapyhinä ja toivottavasti ei olla jatkossakaan, siitäkin olen kiitollinen, mutta dramatiikkaa näihin “kaikki on kiinni eikä kukaan enää ole töissä” juhlapyhiin on aina kuulunut.

Tämä tarina alkoi jo alkuviikosta, tiistaina kun lapsi sanoo että sen varvas on kipeä. Se on se lapsi joka notkeana miehenä pureskelee myös varpaankyntensä ja tällä kertaa sen verran tarkkaan että ukkovarpaan kynsi on kasvanut sisään kynsivalliin ja punoittaa ikävästi. Annan potilaalle särkylääkkeen ja lähetän sen kylpyyn hautomaan varvasta. Aamulla poika jo ontuu, on keskiviikko, kiitospäivän aatto ja ajattelen että ehkä tähän on parempi nyt puuttua ennemmin mieluummin kuin myöhemmin ja varaan ajan lastenlääkärille. Olen kiitollinen siitä että saan kiitospäivää edeltävänä päivänä ajan meidän omalle lastenlääkärille. Sille jolla on kahdeksanvuoden kokemus tästä varpaankynsiäsyövästä pojasta ja joka ymmärtää niin lapsen kuin sen äidin sielunmaailmaa.

Lastenlääkärissä jalkaa liotetaan taas. Lääkäri katsoo varvasta, tuumaa ja pyörittelee. Juttelee lapselle ja lupaa yrittää auttaa, mutta varvas on liian kipeä. Lapsi itkee jo kun pinsetit koskettavat ihoa puhumattakaan niistä saksista jotka on vielä onnellisesti paketissa.  Pitää mennä erikoislääkärille. Katson lastenlääkäriä anovasti sillä tiedän että se ajattelee ja tietää saman kuin minäkin. On keskiviikko, kiitospäivän aatto ja kaikki varvasspesialistin on varmasti jo marinoimassa kalkkunoitaan eikä tosiaankaan halua nähdä yhtään potilasta ennen kuin joskus ensi viikolla. Kiitospäivä kun on vähän kuin joulu Suomessa, kaikki loppuu keskiviikkona iltapäivästä ja elämä jatkuu maanantaina, ainakin varvaslääkäreillä ja muilla vähän vähemmän akuuteilla tyypeillä. Mutta lastenlääkäriasemalla ei ole välineitä auttaa, saan kouraan listan potentiaalisia puhelinnumeroita ja sanat; ”soita mulle jos kukaan ei vastaa niin mietitään mitä tehdään...”

Soitan autosta ensimmäiselle. Puhelu menee suoraan vastaajaan. Seuraavan vastaajassa sanotaan että he ovat lomalla ja palaavat – odotetusti – maanantaina. Hymyilen taustapeilin kautta rohkaisevasti lapselle, kyllä tämä järjestyy. Kolmannella on aikoja vasta joskus ensi viikon lopussa, neljäs numero on viimeinen. Huokaan salaa ja soitan. Nainen vastaa puhelimeen. Kerron tilanteen ja saan muutaman tarkentavan kysymyksen... kuka lastenlääkäri? Siis olette jo nähneet lastenlääkärin? Minkä ikäinen lapsi? Mikä varvas? Odota hetki. Odottelen puhelimessa ikuisuudelta tuntuvan ajan ja nainen palaa lopulta puhelimeen. Tulkaa tänne, varautukaa odottelemaan kun lääkäri ottaa teidät muitten potilaitten välissä. Vastaan ettei haittaa yhtään ja kiitän vuolaasti. Ajan tiensivuun googlatakseni mihin me ollaan menossa.



Sillä aikaa kotona kymmenvuotias ja kahdeksanvuotias ovat tulleet koulusta kotiin. Sisko on laittanut veljelleen lounasta ja he pelaavat yhdessä lautapeliä. Sisko kysyy saako pelata koneella, vastaan että saa. Olen kiitollinen siitä että meidän Tättiksestä on kasvanut yhtäkkiä niin osaava. Olen ylpeä tytöstä ja kerron sen puhelimeen. Se toivottaa veljelle onnea matkaan ja sanoo mulle että kyllä me täällä pärjätään. 

Me istutaan varvaslääkärissä odottamassa. Kun lääkäri tulee huoneeseen hän pahoittelee että me jouduttiin odottamaan. Kiitän siitä että hän otti meidät vastaan ja nainen huitaisee kädellään ja sanoo olevansa äiti itsekin, seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat. Hän sanoo että pyrkii aina ottamaan lapsipotilaat vastaan samana päivänä. Mulla on silmissä roskia kun kiitän uudestaan, pelastihan tämä ihminen pyyteettömästi meidän juhlapyhät. Lääkäri sanoo että tämä on se syy miksi hän aloitti oman praktiikan ja lähti pois isoista ketjuista, koska halusi voida auttaa silloinkin kun kukaan muu ei auta. Kylmäsuihketta, puudutus ja varttia myöhemmin lapsella on yksi puolikas varpaankynsi vähemmän. Varvas pakettiin, sukka päälle ja nähdään viikon päästä. Toivotan lääkärille ja vastaanoton naiselle vielä kerran hyvää kiitospäivää.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän