Siirry pääsisältöön

villi pohjola


Ihan muina naisina siellä puun takana. 

Me istutaan autossa elokuvateatterin tyhjällä parkkipaikalla ja mä kuvaan vapitilaumaa joka on siirtymässä joenpenkereeltä siihen meidän eteen parkkipaikalle. En ole koskaan nähnyt vapitia muualla kuin eläintarhassa. Vapitinaaras katsoo meitä kysyvästi, vähän kuin haastaen muun lauman kuikuillessa sen takana mutta rohkaistuu pian kulkemaan auton keulan editse nurmialueelle. Se kääntyy ja katsoo odottavasti taakseen ja pian naarasta seuraa uros, toinen naaras ja vasa. Lopulta parkkipaikalla on liki kolmekymmentä hirvieläintä ja siellä joenpenkalla vielä ainakin parikymmentä lisää. Niitä ei kiinnosta ihmiset autoissaan, me ja muut jotka ovat tulleet ihailemaan lauman siirtymistä. Soitan poliisin numeroon, ilmoitan että maantien vieressä, elokuvateatterin pihalla on kymmeniä vapiteja jotka näyttävät olevan matkalla maantien toiselle puolelle, läheisen highschoolin pihamaan vehreälle nurmelle. Poliisi kysyy minulta tarkentavia kysymyksiä: ”Ai siinä Hwy 101:n luona, lähellä koulua? Siis matkalla tien ylitse? Jaa, jaa” On selvää ettei tilanne ole poliisin mielestä vakava huolimatta siitä että mä näen suuronnetomuuden ainekset edessäni... kymmeniä hirvieläimiä, vilkas maantie, koulu täynnä koululaisia.



Lapset kysyy mitä poliisi sanoi. Samalla kun vapitit lähtevät ylittämään tietä kerron että poliisin vastaus oli samansuuntainen kuin jos joku meidän naapureista soittaa ja sanoo että niitten etuovella, pihalla tai kadulla on karhu. Lauma vapiteja on Oregonin rannikolla selkeästi ihan yhtä tavallinen näky kuin meillä äitikarhu kaksosineen. Poliisi ei tule, koska tilanne on niin tavallinen eikä sitä katsota mitenkään uhkaavaksi. Yksi turhautunut naapuri jopa puuskahti karhuista että hän ei ymmärrä miksi poliisi aina sanoo hänelle samat jaaritukset karhuista, kuinka ne olivat täällä ennen meitä, ovat alueelle natiiveja ja niitten kanssa pitää vaan yrittää tulla toimeen, silleen samalla tavalla kuin muittenkin naapureitten kanssa.

Vapitit ylittämässä tietä.


Muutama viikko takaperin me siivottiin Fredden kanssa meidän autotallia. Kamat oli levällään pitkin ajoluiskaa ja autotallia, roskis siinä keskellä. Silmäkulmasta vilahtaa jotakin mustaa ja Fredde nykäisee mua hihasta; “Katso kuka tuli kylään!” Siinähän ne, tyynenrauhallisesti kaivavat meidän roskia parisataakiloinen karhu lapsineen. Tartun vesiletkuun ja suuntaan suihkun karhuihin, karjaisen syvin suomenkielisin kirosanoin että antakaan perkele mun roskien olla. Perkele on toimiva, siinä on pontta ja ärrää, vesi suihku tehostaa sanomaa, karhut luikkivat saaliinsa kanssa metsään ja minä perässä metsänreunaan. Roskapussi on pudonnut siihen vähän matkan päähän, karhunpojat katsovat mua puusta ja emo puun takaa. Jos se osais puhua, sanois varmaan että hullu tuo suomalainen muija. Naapurin verhot heilahtelevat aikansa ennenkuin naapuri siirtyy ulos seuraamaan mun ja nallejen asemasotaa. Aina kun emokarhu pyrkii roskapussille karjahtelen seuraavat perkeleet ja suihkin nallea paineella. Lopulta nallet siirtyvät etsimään helpompaa lounasta jostakin muualta ja hullu suomalainen nainen hakee roskansa takaisin roskikseen.

Tässä tämänvuotiset karhukaksoset roskien kimpussa.


Fredde nappaa aamulla kuvan talon ohitse kulkevasta ilveksestä. Ilvesten polku on kulkenut meidän talon ohitse kaikki nämä vuodet. Aina välillä joku laittaa kuvan kissasta asukasyhdistyksen someryhmään ja kysyy kuka on hukannut valtavan kissan. Eka kysymys on onko kissalla häntää, jos ei ole se on ilves eikä kenenkään lemmikki. Puumaa ei kukaan erehdy luulemaan kotikissaksi, onhan se suurin pienistä kissapedoista, painoa niillä on satakuntakiloa ja mittaa nenästä häntään reilut kaksi metriä. Puumia näkyy harvemmin, meidän naapurustossa on tehty meidän täällä asumisen aikana kolme havaintoa puumasta, silti ne ovat läsnä.

Meidän ilves.


Aamulla on vielä pimeää kun päästän Martan pissalle etuovesta. Koira miltei törmää kadulla jolkottelevaan kojoottiin. Kojootti katsoo koiraa, koira katsoo kojoottia. Kojootti jatkaa matkaansa ja kääntyy aina välillä katsomaan meitä. Metsästä kuuluu huuhkajien jutustelu. Kojoottien yöllinen ulvonta kuulostaa pelottavalta mutta liittyy harvemmin saalistamiseen sillä kojootit saalistavat useimmiten yksin, joskus pareissa. Sen sijaan kutsuhuudot ja kojoottien välinen keskustelu kaikuu yön pimeydessä herättäen niin ihmiset kuin eläimetkin.

Tämä ei ole huuhkaja vaan täpläpöllö johon törmäsin metsäpolulla ihan päiväseltään. Itseasiassa aika harvinainen otus amerikan viirupöllön viedessä siltä elinsijaa. 


On kiehtovaa jakaa oma reviirinsä suurpetojen kanssa. Washingtonin osavaltiossa on 7,6 miljoonaa ihmistä joista noin 5 miljoonaa asuu Seattlen kaupungin läheisyydessä Everettin ja Olympian välisellä alueella. Osavaltiossa asuu myös 50,000 kojoottia, noin 25,000 mustakarhua, 2,100 puumaa ja 70 harmaakarhua. Yhteenotot ihmisen ja suurpetojen välillä ovat kuitenkin harvinaisia. Viimeisen sadan vuoden aikana karhu on tappanut yhden ihmisen, puuma kaksi. Itseasiassa on noin tuhat kertaa todennäköisempää joutua salamaniskemäksi kuin puuman hyökkäyksen kohteeksi.

Me ja meidän kojootit, ilvekset ja karhut ollaan tukevasti siellä keltaisen ovaalin sisäpuolella. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...