villi pohjola

Ihan muina naisina siellä puun takana. 

Me istutaan autossa elokuvateatterin tyhjällä parkkipaikalla ja mä kuvaan vapitilaumaa joka on siirtymässä joenpenkereeltä siihen meidän eteen parkkipaikalle. En ole koskaan nähnyt vapitia muualla kuin eläintarhassa. Vapitinaaras katsoo meitä kysyvästi, vähän kuin haastaen muun lauman kuikuillessa sen takana mutta rohkaistuu pian kulkemaan auton keulan editse nurmialueelle. Se kääntyy ja katsoo odottavasti taakseen ja pian naarasta seuraa uros, toinen naaras ja vasa. Lopulta parkkipaikalla on liki kolmekymmentä hirvieläintä ja siellä joenpenkalla vielä ainakin parikymmentä lisää. Niitä ei kiinnosta ihmiset autoissaan, me ja muut jotka ovat tulleet ihailemaan lauman siirtymistä. Soitan poliisin numeroon, ilmoitan että maantien vieressä, elokuvateatterin pihalla on kymmeniä vapiteja jotka näyttävät olevan matkalla maantien toiselle puolelle, läheisen highschoolin pihamaan vehreälle nurmelle. Poliisi kysyy minulta tarkentavia kysymyksiä: ”Ai siinä Hwy 101:n luona, lähellä koulua? Siis matkalla tien ylitse? Jaa, jaa” On selvää ettei tilanne ole poliisin mielestä vakava huolimatta siitä että mä näen suuronnetomuuden ainekset edessäni... kymmeniä hirvieläimiä, vilkas maantie, koulu täynnä koululaisia.

Lapset kysyy mitä poliisi sanoi. Samalla kun vapitit lähtevät ylittämään tietä kerron että poliisin vastaus oli samansuuntainen kuin jos joku meidän naapureista soittaa ja sanoo että niitten etuovella, pihalla tai kadulla on karhu. Lauma vapiteja on Oregonin rannikolla selkeästi ihan yhtä tavallinen näky kuin meillä äitikarhu kaksosineen. Poliisi ei tule, koska tilanne on niin tavallinen eikä sitä katsota mitenkään uhkaavaksi. Yksi turhautunut naapuri jopa puuskahti karhuista että hän ei ymmärrä miksi poliisi aina sanoo hänelle samat jaaritukset karhuista, kuinka ne olivat täällä ennen meitä, ovat alueelle natiiveja ja niitten kanssa pitää vaan yrittää tulla toimeen, silleen samalla tavalla kuin muittenkin naapureitten kanssa.

Vapitit ylittämässä tietä.

Muutama viikko takaperin me siivottiin Fredden kanssa meidän autotallia. Kamat oli levällään pitkin ajoluiskaa ja autotallia, roskis siinä keskellä. Silmäkulmasta vilahtaa jotakin mustaa ja Fredde nykäisee mua hihasta; “Katso kuka tuli kylään!” Siinähän ne, tyynenrauhallisesti kaivavat meidän roskia parisataakiloinen karhu lapsineen. Tartun vesiletkuun ja suuntaan suihkun karhuihin, karjaisen syvin suomenkielisin kirosanoin että antakaan perkele mun roskien olla. Perkele on toimiva, siinä on pontta ja ärrää, vesi suihku tehostaa sanomaa, karhut luikkivat saaliinsa kanssa metsään ja minä perässä metsänreunaan. Roskapussi on pudonnut siihen vähän matkan päähän, karhunpojat katsovat mua puusta ja emo puun takaa. Jos se osais puhua, sanois varmaan että hullu tuo suomalainen muija. Naapurin verhot heilahtelevat aikansa ennenkuin naapuri siirtyy ulos seuraamaan mun ja nallejen asemasotaa. Aina kun emokarhu pyrkii roskapussille karjahtelen seuraavat perkeleet ja suihkin nallea paineella. Lopulta nallet siirtyvät etsimään helpompaa lounasta jostakin muualta ja hullu suomalainen nainen hakee roskansa takaisin roskikseen.

Tässä tämänvuotiset karhukaksoset roskien kimpussa.

Fredde nappaa aamulla kuvan talon ohitse kulkevasta ilveksestä. Ilvesten polku on kulkenut meidän talon ohitse kaikki nämä vuodet. Aina välillä joku laittaa kuvan kissasta asukasyhdistyksen someryhmään ja kysyy kuka on hukannut valtavan kissan. Eka kysymys on onko kissalla häntää, jos ei ole se on ilves eikä kenenkään lemmikki. Puumaa ei kukaan erehdy luulemaan kotikissaksi, onhan se suurin pienistä kissapedoista, painoa niillä on satakuntakiloa ja mittaa nenästä häntään reilut kaksi metriä. Puumia näkyy harvemmin, meidän naapurustossa on tehty meidän täällä asumisen aikana kolme havaintoa puumasta, silti ne ovat läsnä.

Meidän ilves.

Aamulla on vielä pimeää kun päästän Martan pissalle etuovesta. Koira miltei törmää kadulla jolkottelevaan kojoottiin. Kojootti katsoo koiraa, koira katsoo kojoottia. Kojootti jatkaa matkaansa ja kääntyy aina välillä katsomaan meitä. Metsästä kuuluu huuhkajien jutustelu. Kojoottien yöllinen ulvonta kuulostaa pelottavalta mutta liittyy harvemmin saalistamiseen sillä kojootit saalistavat useimmiten yksin, joskus pareissa. Sen sijaan kutsuhuudot ja kojoottien välinen keskustelu kaikuu yön pimeydessä herättäen niin ihmiset kuin eläimetkin.

Tämä ei ole huuhkaja vaan täpläpöllö johon törmäsin metsäpolulla ihan päiväseltään. Itseasiassa aika harvinainen otus amerikan viirupöllön viedessä siltä elinsijaa. 

On kiehtovaa jakaa oma reviirinsä suurpetojen kanssa. Washingtonin osavaltiossa on 7,6 miljoonaa ihmistä joista noin 5 miljoonaa asuu Seattlen kaupungin läheisyydessä Everettin ja Olympian välisellä alueella. Osavaltiossa asuu myös 50,000 kojoottia, noin 25,000 mustakarhua, 2,100 puumaa ja 70 harmaakarhua. Yhteenotot ihmisen ja suurpetojen välillä ovat kuitenkin harvinaisia. Viimeisen sadan vuoden aikana karhu on tappanut yhden ihmisen, puuma kaksi. Itseasiassa on noin tuhat kertaa todennäköisempää joutua salamaniskemäksi kuin puuman hyökkäyksen kohteeksi.

Me ja meidän kojootit, ilvekset ja karhut ollaan tukevasti siellä keltaisen ovaalin sisäpuolella.