Tämä kuva meidän nallelapsista on lokakuulta. |
Viisitoista
minuuttia on pitkä aika. Vartissa ehtii pikasuihkuun ja valmiiksi töihin.
Vartissa ajaa toimistolle silloin kun ei ole ruuhkaa. Vartissa pakkaa eväät ja
laittaa aamiaisen. Vartissa hakee kaupasta unohtuneen maidon. Vartissa tekee
paljon ja samaan aikaan siinä ei ehdi oikein mihinkään tai mitään. Vartti ei
riitä kahvitteluun ystävän kanssa eikä siinä ehdi töihinkään kuin
poikkeustapauksessa. Vartissa ei voi käydä kampaajalla tai katsoa
suosikkisarjaa telkkarista.
Tullessaan kuivausmiehet
kysyivät että ymmärsivätkö he nyt oikein heille annettuja muistiinpanoja, että
vahinko on karhun aiheuttama? No, tavallaan... tai siis välillisesti koska
ilman karhua meillä ei olisi sitä massiivista vesivahinkoakaan mikä syntyy kun
vesi saa vapaasti valua lattioille vartin verran. Vesi ehtii vartissa pitkälle.
Se ehtii kylpyhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. Se ehtii portaiden alle
ja komeroon kastelemaan joululahjat. Se ehtii lattian ja eristeiden läpi
ryömintätilaan ja seinän sisälle. Ja minä kun ajattelin ettei tää nyt niin
pahalta näytä, ajattelin sen jälkeen kun suurin vesi oli pyyhitty. Luulin
väärin.
Mutta miten karhu
ja vesivahinko kulkevat käsikkäin? Annahan kun kerron tarinan joka on niin
uskomaton ettei sitä voi olla kuin uskomatta. Niin sanoi vakuutusyhtiön täti
Freddelle puhelimessa.
Mun päässä saattaa humista vielä viikkoja sen jälkeen kun nää laitteet lähtee. |
Sunnuntaina olin
iltapäivällä töissä. Asiakastapaamisessa vain, muutaman tunnin. Kotiin
tullessani pysähdyn talon eteen puhumaan työpuhelua esimieheni kanssa. Pysähdyn
siihen talon eteen koska tiedän että ajettuani autotalliin on autotallissa
kolme lasta, koira ja mies. Tarvitsen hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Fredde
viittoo jotakin kuistilta ja minä viiton takaisin että olen puhelimessa. Fredde
koputtaa auton ikkunaan ja minä huidon taas että etkö sä nyt tajua että mä
puhun työpuhelua ja lopetan ihan kohta. Kolme minuuttia perhana... Ajatus
katkeaa ja yritän palata keskusteluun toisen takoessa auton ikkunaa. Jatkan
päättäväisesti puhelua miettien ettei mikään maailmassa voi olla niin tärkeetä
että mua tarvitaan just nyt. Fredde juoksentelee pihalla edestakaisin, sisään
ja ulos, ulos ja sisään ja mä ajattelen että johan se nyt on kumma että se
käyttäytyy kuin meidän lapset eikä voi antaa hoitaa työasioita kun on jotakin
niin tärkeetä. Tässä kohdassa en vielä huomaa että kadunpuoleinen aita on
rikki. Olenhan puhelimessa.
Lopetan puhelun,
avaan auton sivuikkunan ja huudan Freddelle ärtyneesti että mikä siellä nyt on
hätänä kun mä puhun työasioita. Tiedättehän, se ”etkö sä nyt tajuu” -äänensävy.
Fredde huutaa yhtäläisen ärtyneesti vastaan että karhut ja että hänellä on
karhusumutetta silmissä, ja muija vaan istuu autossa. Orastava tora on
kuitenkin vasta alkua ja kuihtuu pois ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan
kun tilalle tulee isompia asioita. Kurvaan talon taakse ja Fredde kertoo mitä
sillä välin tapahtui kun olin poissa tai siis istuin autossa juttelemassa
mukavia pomon kanssa.
Päästään sit lattiakauppaan. |
Äiti karhu ja sen
kaksi lasta tuli kylään, ei tosin meille sisälle vaan roskikselle ja kun Fredde
havahtui kolinaan talojen välissä kurkki aidan ylitse emokarhu lapsineen ilman
aikomustakaan poistua paikalta. Vielä keväällä ne luikki pakoon kun vähän
taputti käsiään ja huuteli ärräpäivä. Nyt ne tuijottaa takaisin kuin haastaen
eivätkä hievahdakaan. Fredde haki karhusumutteen autotallista ja käytti sitä
menestyksekkäästi siltä osin että karhut jatkoivat matkaansa rikkoen sen aidan
mennessään. Samassa rytäkässä tuulenpuuska kuitenkin pölläytti sumutteet myös
miehen silmille. Pippuria. Sokeutuneena mies löi ensin naamansa auton
sivupeiliin ja kompuroi sen jälkeen sisälle huuhtelemaan silmiään. Seuraava
tuulenpuuska kuljetti sumutteet keittiön avonaisesta ikkunasta meille sisään ja
Fredde siirtyy kylppäriin pesemään naamaansa samalla huitoen mua apuun. Mutta minä
puhun puhelimessa sitä työpuhelua enkä hievahdakaan autuaan tietämättömänä
siitä että toisella on oikeasti hätä.
Lähetän miehen
takaisin sisään jatkamaan silmien huuhtomista ja alan siivoamaan sotkua. Karhut
ovat kaataneet roskiksen portin eteen ja kierrän talon ympäri päästäkseni
talojen väliin. Huomaan rikkoituneen aidan. Talojen välissä on suorastaan majesteetillinen
kaaos. Karhut ovat kaataneet sekä meidän että naapurin roskikset, kurkanneet
kierrätysroskiksen ja biojätteet. Ne on repineet jokaisen roskapussin ulos säiliöistä
tutkiakseen niitten sisältöä tarkemmin ja vastassa on puoleen sääreen saakka
banaaninkuoria, appelsiininpuolikkaita, riisiä, tyhjiä säilyketölkkejä, pulloja,
pahvia, muovia, paperia ja muuta pakkausmateriaalia. Fredde kysyy aidan ylitse
mitä tartten ja vastaan että jätesäkkejä ja lumilapion. Lapion roskia
jätesäkkeihin työvaatteissa vesisateessa. Tuuli puhgaltaa lapion tyhjäksi ja
sulkee jätesäkin suun. Koska on sunnuntai ovat roskikset olleet täynnä. Meidän
roskikset oli suljettu mustekalalla mutta se ei näköjään näitä enää pitele ja
naapurin roskiksia ei oltu lukittu lainkaan. Fredde tulee pitelemään pussin
suuta ja kun portin takapihalle saa taas auki vedän säiliöt pihatielle. Pesen säiliöt
sisältä ja ulkoota ennen kuin ladon jätesäkit niihin sisään ja vedän laatikot
autotalliin. Kirjoitan naapureille viestilapun autotallinoveen, että niitten
roskis on meidän autotallissa, koska karhut. Homma hallussa, paitsi että...
Olohuoneen lattia
lainehtii. Eteinen lainehtii ja kuulen kylpyhuoneessa valuvan vesihanan. Fredde
tulee sisään mun perässä silmät punoittaen. ”Suljit sitten vesihanan...” Toinen
puolustautuu sanomalle ettei nähnyt pitään, oli just kolauttanut naamansa auton
peiliin ja yritti kaikkensa saadakseen mut apuun. Niin, ja mistä se olis voinut
tietää että viemäri oli tukossa. Nielaisen ja jätän sanomatta että mähän sanoin
että se on tukossa ja pitää avata. Suljen valuvan veden ja katson kuinka se
edelleen hyökyy putkousena lavuaarin reunojen ylitse lattialle. ”Mä en tiedä
mistä aloittaisin... haetko meidän kaikki pyyhkeet... pitäis varmaan soittaa
vakuutusyhtiöön ja jonnekin kuivausfirmaan...” Fredde hakee pyyhkeet ja lähtee
hoitamaan sitä missä on paras, niitä joita joskus paperhommiksikin kutsuttiin. Tilaa
kuivaajan, tekee vahinkoilmoituksen järjestää asioita. Minä kuivaan lattiaa. Imeytän
vettä pyyhkeeseen ja heitän likomärän pyyhkeen ulos kuistille. Otan uuden
pyyhkeen ja seuraavan ja taas seuraavan. Onneksi meillä on paljon pyyhkeitä.
Kuistilla on märässä läjässä kymmenittäin pyyhkeitä. Kylpypyyhkeet,
rantapyyhkeet, leiripyyhkeet, käsipyyhkeet. Kun vettä ei enää näy kaikki
näyttää paremmalta. ”Ehkei tämä olekaan niin vakavaa... katsotaan mitä ne sanoo...”
Illalla lapsi
itkee sängyssään. Kysyn mikä painaa mieltä ja toinen vastaa ettei tiedä...
Koulu? Ei. Joululoma? No, ei. Koulukaverit? Ei. No mikä ihme sitten? En tiedä. Meidän
koti? Itku yltyy ja itkun seasta toinen kysyy että joudutaanko me nyt muuttamaan?
Jäädäänkö me ilman kotia? Silittäen toisen päätä kerron että koti kyllä
korjataan, että vakuutus maksaa ja että kaikki on oikeesti ihan tosi hyvin,
aika sotkuista vaan. Joulu tulee sotkuista huolimatta ja että me saadaan uudet
lattiat ja kylppärinkalusteet ja ehkä portaatkin. Kaikki järjestyy kyllä.
Kommentit
Lähetä kommentti