Siirry pääsisältöön

ihminen vs. luonto 0-1

Kaksi päivää myöhemmin tämäkin tie suljettiin veden noustua turhan korkeaksi autoille. 


Mä olen kasvanut Helsingin kantakaupungissa ja viettänyt osan viikonlopuistani, kesistäni ja lomistani joko Sipoon saaristossa tai Vihdissä. Lapsuudessa luonnonmullistukseksi kelpasi ukkossade, mummin mökillä meni joskus kesäukkosella sähköt, mutta siinä se sitten olikin. Villieläimet asuivat Korkeasaaressa, mitä nyt Sipoossa tuli pariin otteeseen törmättyä hirveen. Yleensä kuitenkin eläimistöksi riitti koirien ja kissojen lisäksi siilit, rusakot ja kaupunkiketut. Oli aika ennen internetiä ja Helsingin Sanomista saattoi lukea maanjäristyksistä ja hurrikaaneista, jossakin kaukana sellaisiakin oli.

Monen kotimatka monimutkaistui.


Moni on mulle kommentoinut ettei ole tullut ajatelleeksi miten paljon Yhdysvalloissa on luontoa, eipä siitä kai paljoa puhutakaan, että maan pinta-alasta yli kolmannes on metsää, enkä silloin joskus tänne muuttaessa osannut itsekään ajatella että täällä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolassa, miljoonakaupungin laidalla elämä olisi avioliitto luonnon kanssa. Ruuhkien, väkivallan ja varkauksien kanssa kylläkin... niistä kolmesta todeksi osoittautui vain ensimmäinen, esimerkiksi työläppärini nukkuu useimmiten yönsä ulkosalla, auton takapenkillä – joo, pitäis muistaa ottaa se sisään.

Reilu maili meiltä tie sortui maanvyörymän takia ja on nyt tarkkailussa. 


Tammikuun lumisateet jotka pysäyttivät kaiken muutamaksi päiväksi muuttuivat vesisateeksi ja sen jälkeen on satanut vettä. Vettä aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Tuulta, vesisadetta, vesisadetta ja tuulta ja aika usein pelkkää vesisadetta. Vesisadetta laaksoissa ja kukkuloilla, vesisadetta myös vuorilla. Vesisade on ollut kaikken huulilla koska sitä on vain niin paljon. Joo, täällä sataa talvisin vettä, mutta tämä sade on ollut jotakin aivan muuta.



Se että laaksossa olevat pari siltaa suljettiin oli vielä ihan tavallista, ainahan siellä tulvii talvella, mutta siinä vaiheessa kun maanvyörymistä tuli arkipäivää alkoi vähän hirvittää. Liikenteestä tuli ruuhkaisan sijaan katastrofaalista kun sadattuhannet ihmiset tunkivat niille muutamalle pääväylälle ja sitten niitäkin alettiin sulkea koska vettä nyt oli vaan niilläkin ihan liikaa. Torstai-iltana tuli ilmoitus että koulu alkaa kaksi tuntia myöhässä tulvien takia. Tättis tokaisi että puolet opettajista oli puuttunut kun ei ne olleet päässeet töihin. Kivenheiton päässä on pikkukaupunki johon kuljetaan tällä hetkellä veneellä ja helikopterilla.

Lumi sulki koulut ja pakotti monet pysymään kotosalla. 


Vasta täällä asuessa olen oppinut miten armoton on luonnon voima, miten tuuli kaataa isoja puita kuin tulitikkuja, lunta tulee kerralla niin paljon ettei kukaan enää pääse mihinkään ja että vesisadekin voi lopulta olla uhka. Omassa ryhmässään on sitten ne isommat uhat, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset. Pieniä järistyksiä on päivittäin, sen verran isompia että ne tuntee muutaman kerran vuodessa, mutta sitä isoa odotellaan. Edellinen isompi tulivuorenpurkaus oli kasarilla, mutta onhan meillä tuo oma aikapommi, rakas Reiska jonka ryppyilyä odotellaan ja vuori on jatkuvan tarkkailun alaisena.

Ihana, kaunis ja rakas Reiska. Mt Rainier. Komeilee maailman vaarallisimpien tulivuorien listalla


Ihminen on pieni luonnon edessä. Sen minä olen oppinut täällä asuessa. Siilit ja kaupunkiketut ovat vaihtuneet karhuihin, kojootteihin ja ilveksiin. Hirven sijaan ikkunasta katselee sisälle peura ja pihan kukkaset syö villikani.

Täällä eletään yhteiseloa luonnon kanssa, ja on ihan tavallista että välitunti peruutetaan koulussa, ei siksi että pelätään väkivaltaista ampujaa, vaan koska koulun kompostia kaivelee karhuperhe tai puuma on ajanut saalistaan pihan poikki. Villi Pohjola katsos. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän