Siirry pääsisältöön

koronapäiväkirja - päivä 41.


Rakas päiväkirja, elämästä on tullut aika kummallista ja tuntuu uskomattomalta että siitä iltapäivästä kun seistiin Tättiksen kanssa lastensairaalan parkkiksella ja selitin että vastapäisessä talossa on Yhdysvaltain ensimmäinen koronapotilas on jo 41 päivää. Maailma on muuttunut paljon sen jälkeen, maanantaina, kuvernöörin tiedotustilaisuudessa minulta vietiin käytännössä elinkeino ja meidän perheestä tulee toistaiseksi taas yhden aikuisen toimeentulon varassa elävä. Eihän ne suoraan sano ettei töitä saa tehdä, mutta asuntoja ei voi näyttää ja asiakkaitakin saa tavata vain puhelimitse ja virtuaalisesti. Aktiivinen markkinointi tuntuu tällä hetkellä kornilta ja omassa ajattelussa  osoittaisi lähinnä räikeää tilannetajun puutetta.

Laatuaikaa lapsen kanssa...


Tilanteet muuttuvat niin nopeasti että se mikä pari viikkoa sitten tuntui hyvältä vaikuttaa tänään jo täysin naivilta, suorastaan utopistiselta. Mitä ihmettä oikein ajateltiin kun kierrettiin asiakkaiden kanssa kokonainen päivä yhdessä tai juotiin ne oluet siellä panimossa kierroksen jälkeen. Jääkaapin oveen on ilmestynyt lista parasta ennen päiväyksistä ja huomaan sanovani lapselle ettei kurkkua saa syöttää koiralle kun uutta tulee vasta lauantaina ruokatoimituksen yhteydessä.

Kotikoulussa istutettiin basilikaa.


Tunnelmat vaihtelevat päivästä toiseen ja on hetkiä kun elämä tuntuu ihan tavalliselta sunnuntailta, seesteiseltä ja kauniilta. Sitten on niitä päiviä, jotka jatkuvat ikuisuuksia ja iltapäivä on tavoittamattoman kaukana. On öitä joina herään pöllön huutoon ja jään miettimään tulevaisuutta ajatusten pyöriessä ikuista kehää. Aamun valjetessa elämä on onneksi taas vähän vähemmän pelottavaa.

Terapiaa...


Rutiinit auttavat eteenpäin, mutta ei niistäkään turhan orjallisesti kannata pitää kiinni. Olen siitä onnekkaassa asemassa että omaa kasvattajuutta on tukemassa kolme lasten- ja nuorten psykologia, lasten ihanat terapeutit. Olin oikeassa kun viikko sitten mietin keskiviikkoaamun odotushuoneessa että saatta mennä tovi jos toinenkin ennen kuin istun siellä taas... viikossa lasten terapiat ovat siirtyneet yksitellen videopuheluiksi. Pienten lasten kanssa minuuttiaikataulusta saattaa olla apuakin, kunhan se ei itsessään aiheuta stressiä mutta näitten isompien kanssa joustavuudella saa aikaan enemmän paljon vähemmällä riitelyllä. Jokaisena päivänä tehdään kuitenkin vähän kouluhommia, harjoitellaan ne tanssit ja karatet, pestään hampaat ja ulkoillaan. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Lasten terapeuttien kehoituksesta jokainen saa myös omaa aikaa aikuisen kanssa, asia mistä helposti luisutaan pois kolmilapsisessa perheessä jossa lapset ovat pienellä ikäerolla, pärjäähän ne keskenäänkin. Tänään Kentsu opetti mulle miten Robloxia pelataan - en ole viikkoihin nauranut niin paljon, eilen me tehtiin Tättiksen kanssa kahdestaan palapeliä ja viikonloppuna kävin Ollipollin kanssa pitkällä metsäretkellä.



Olen vaikuttunut siitä miten hyvin lapset ovat asettuneet tähän eristyksen aikaan ensimmäisten viikkojen takeltelujen jälkeen. Riitely on vähentynyt ja kaikki, jotenkin sanattomasta sopimuksesta yrittävät antaa tilaa, ymmärtää ja tukea sen iänikuisen kinaamisen sijaan. Jokaiselle on myös järjestetty se ihan oma tila, se missä saa olla rauhassa silloin kun ei jaksa ketään muuta.

Jos jotakin saisin toivoa – en saa, mutta jos saisin – toivoisin että olisi olemassa päivämäärä, sellainen jonka jälkeen tämä olisi ohitse. Kyllä minä jaksan kuukausiakin, mutta jaksaisin paremmin jos tietäisin että marraskuun 23. kaikki on taas tavallisempaa, edes vähän. Sitä en jaksa uskoa että tämä kolmikko palaisi kouluun huhtikuun lopussa, mutta onhan niitä ihmeitä kai tapahtunut ennenkin.

Kotikoulussa kirjoitettiin esseitä Ruth Bader Ginsburgin elämästä. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän