koronapäiväkirja - päivä 41.

Rakas päiväkirja, elämästä on tullut aika kummallista ja tuntuu uskomattomalta että siitä iltapäivästä kun seistiin Tättiksen kanssa lastensairaalan parkkiksella ja selitin että vastapäisessä talossa on Yhdysvaltain ensimmäinen koronapotilas on jo 41 päivää. Maailma on muuttunut paljon sen jälkeen, maanantaina, kuvernöörin tiedotustilaisuudessa minulta vietiin käytännössä elinkeino ja meidän perheestä tulee toistaiseksi taas yhden aikuisen toimeentulon varassa elävä. Eihän ne suoraan sano ettei töitä saa tehdä, mutta asuntoja ei voi näyttää ja asiakkaitakin saa tavata vain puhelimitse ja virtuaalisesti. Aktiivinen markkinointi tuntuu tällä hetkellä kornilta ja omassa ajattelussa  osoittaisi lähinnä räikeää tilannetajun puutetta.

Laatuaikaa lapsen kanssa...

Tilanteet muuttuvat niin nopeasti että se mikä pari viikkoa sitten tuntui hyvältä vaikuttaa tänään jo täysin naivilta, suorastaan utopistiselta. Mitä ihmettä oikein ajateltiin kun kierrettiin asiakkaiden kanssa kokonainen päivä yhdessä tai juotiin ne oluet siellä panimossa kierroksen jälkeen. Jääkaapin oveen on ilmestynyt lista parasta ennen päiväyksistä ja huomaan sanovani lapselle ettei kurkkua saa syöttää koiralle kun uutta tulee vasta lauantaina ruokatoimituksen yhteydessä.

Kotikoulussa istutettiin basilikaa.

Tunnelmat vaihtelevat päivästä toiseen ja on hetkiä kun elämä tuntuu ihan tavalliselta sunnuntailta, seesteiseltä ja kauniilta. Sitten on niitä päiviä, jotka jatkuvat ikuisuuksia ja iltapäivä on tavoittamattoman kaukana. On öitä joina herään pöllön huutoon ja jään miettimään tulevaisuutta ajatusten pyöriessä ikuista kehää. Aamun valjetessa elämä on onneksi taas vähän vähemmän pelottavaa.

Terapiaa...

Rutiinit auttavat eteenpäin, mutta ei niistäkään turhan orjallisesti kannata pitää kiinni. Olen siitä onnekkaassa asemassa että omaa kasvattajuutta on tukemassa kolme lasten- ja nuorten psykologia, lasten ihanat terapeutit. Olin oikeassa kun viikko sitten mietin keskiviikkoaamun odotushuoneessa että saatta mennä tovi jos toinenkin ennen kuin istun siellä taas... viikossa lasten terapiat ovat siirtyneet yksitellen videopuheluiksi. Pienten lasten kanssa minuuttiaikataulusta saattaa olla apuakin, kunhan se ei itsessään aiheuta stressiä mutta näitten isompien kanssa joustavuudella saa aikaan enemmän paljon vähemmällä riitelyllä. Jokaisena päivänä tehdään kuitenkin vähän kouluhommia, harjoitellaan ne tanssit ja karatet, pestään hampaat ja ulkoillaan. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Lasten terapeuttien kehoituksesta jokainen saa myös omaa aikaa aikuisen kanssa, asia mistä helposti luisutaan pois kolmilapsisessa perheessä jossa lapset ovat pienellä ikäerolla, pärjäähän ne keskenäänkin. Tänään Kentsu opetti mulle miten Robloxia pelataan - en ole viikkoihin nauranut niin paljon, eilen me tehtiin Tättiksen kanssa kahdestaan palapeliä ja viikonloppuna kävin Ollipollin kanssa pitkällä metsäretkellä.

Olen vaikuttunut siitä miten hyvin lapset ovat asettuneet tähän eristyksen aikaan ensimmäisten viikkojen takeltelujen jälkeen. Riitely on vähentynyt ja kaikki, jotenkin sanattomasta sopimuksesta yrittävät antaa tilaa, ymmärtää ja tukea sen iänikuisen kinaamisen sijaan. Jokaiselle on myös järjestetty se ihan oma tila, se missä saa olla rauhassa silloin kun ei jaksa ketään muuta.

Jos jotakin saisin toivoa – en saa, mutta jos saisin – toivoisin että olisi olemassa päivämäärä, sellainen jonka jälkeen tämä olisi ohitse. Kyllä minä jaksan kuukausiakin, mutta jaksaisin paremmin jos tietäisin että marraskuun 23. kaikki on taas tavallisempaa, edes vähän. Sitä en jaksa uskoa että tämä kolmikko palaisi kouluun huhtikuun lopussa, mutta onhan niitä ihmeitä kai tapahtunut ennenkin.

Kotikoulussa kirjoitettiin esseitä Ruth Bader Ginsburgin elämästä.