Perjantaina
loppuiltapäivästä, istun työhuuneessani tietokoneen ääressä hoitamassa ne
kuuluisat vielä pari työjuttua. Soitan somistusfirmaan ja perun maananatain
tapaamisen asiakkaan päädyttyä toiseen vaihtoehtoon, vastaan muutamaan sähköpostiin,
tarkistan asiakkaiden haut ja mietin pitäisikö jotakin muuttaa. Laitan vielä
pari sähköpostia eteenpäin. Pankki hyväksyy ostajan kauppahinnan ilman hinta-arvioita,
loistavaa. Laitan viestiä myyjälle. Alakerrasta kuuluu pelaavien poikien
juttelu ja Tättiksen huoneesta kuuluu basson jumputus tömistelyitten
saattelemana – tyttö tanssii. Sähköpostiin kilahtaa uusia viestejä tasaiseen
tahtiin ja vilkaisen kellon taululta pitääkö niille ehkä tehdä jotakin muutakin
kuin deletoida. Mainos, mainos, mainos, twiitti, mainos, mainos, tilausvahvistus,
twiitti, LinkedIn kommentti, twiitti... koulupiirin päivitys, twiitti, mainos, tilausvahvistus,
mainos. Koulupiirin päivitys! Kaikki muu pysähtyy ja avaan sähköpostin.
Ne ensimmäiset
lauseet on sitä tavallista liibalaabaa siitä miten yhteistyötä tehdään paikallisten
terveysviranomaisten, CDC:n, kuvernöörin, OSPI:n ja varmaan jumalankin kanssa. Miten
meidän vanhempien palaute on arvokasta ja tärkeää ja miten koulupiirin ja
meidän piirikunnan tilannetta seuraillaan suurennuslasin kanssa. Miten kaikista
tärkeitä on saada lapset kouluun, sellaiseen ihan tavalliseen kouluun minne
lähdetään yhdessä naapureitten kanssa reput heiluen ja läppää heittäen auringon
paistaessa. Sellaista koulua ei meillä vaan nyt ole tarjolla.
Meillä on
tarjolla maskikoulu kahden metrin välein käsiä pesten ja tartuntaa peläten. Maskikoulu
joka alkaa aamuisin porrastetusti koska kaikkien pitää pestä kädet ja kuumeet
mitata. Iltapäivisin se loppuu porrastetusti ettei pihalla ole liikaa lapsia
tai vanhempia tai autoja kerrallaan. Ei välitunteja, ei lounaita kavereitten
kanssa ruokalassa. Meillä on tarjolla maskikoulu parhaimmillaan kahtena päivänä
viikossa, ehkä, jos tartuntaluvut antaa myöten tai joku ei saa tartuntaa ja
koulu suljetaan heti kuukaudeksi. A-ryhmä ja B-ryhmä, aakkosten mukaan niin
että sisarukset ovat samassa ryhmässä. Sellainen koulu joka sitten taas ehkä
avataan vähäksi aikaa ennen kuin joku altistuu ja sitten se taas suljetaan.
Tai ehkä se suljetaan siksi että on syksy ja tartunnat nousussa tai siksi että
on syksy ja kaikilla nyt on joku nuhakuume ja yskä, eikä kukaan osaa päättää
onko niillä ”se” vai vaan nuhakuume. Tai ehkä sitä ei koskaan edes ehditä avata
vaan maskikoulukin on netissä viitenä päivänä viikossa.
Sitten meillä on
toisena vaihtarina etäkoulu. Koko kouluvuosi 2020-2021 etänä. Nettikoulua
viitenä päivänä viikossa. Nettipienryhmiä, nettiopettajia, nettiluentoja,
nettikokeita, nettitehtäviä. Siis sellainen ihan oikea koulu, mutta etänä. Nettikoulu
on ihan uusi koulu, sellainen koulu jolla ei ole rakennusta tai kivaa nimeä,
mutta sille ollaan palkkaamassa omaa rehtoria ja opettajia. Ehkä se saa nimen
myöhemmin. Kukaan ei tiedä minkälainen kulttuuri tässä koulussa on. Kukaan ei
tiedä minkälaiset arvot on tärkeitä tässä koulussa. Onko se akateemiseen
menestykseen perustuva koulu vai tutkitaanko siellä asioita ja tarkastellaan
asioita kysymysten kautta? Kukaan ei tiedä kuka siellä opettaa, miten ne
opettaa ja mistä kouluista ne sinne siirtyvät. Lapsilla ei enää ole kotikoulua
vaan niillä on se uusi nettikoulu. Niitten koulutoverit ovat muita
nettikoululaisia kahdensadan neliökilometrin alueelta.
Maskikoulu vai
ventovieras nettikoulu? Kumman ottaisit? Jompikumpi on pakko ottaa, en halua
kumpaakaan. Toinen tarjoilee rakennetta ja ennustettavuutta ventovieraassa
ympäristössä ja toisella lautasella on ennalta-arvaamattomuutta ympäristössä
joka on tavallaan tuttu mutta toimintamallit tuntemattomia.
Sähköpostin lopussa
on linkki missä ilmoitetaan lapset uuteen nettikouluun tai ollaan
ilmoittamatta. Tuijotan sitä linkkiä. Napsautan sen auki. Luen kaavakkeen ja
suljen selaimen ikkunan. Henki salpautuu, itku takertuu jonnekin syvälle.
Kaikki tuntuu yhtäkkiä taas mahdottomalta, väärältä. Minä en halua tätä. Minä haluan
sen koulun minne mennään auringonpaisteessa reput heiluen. Minä haluan sen
koulun jossa tunnen kaikki ja tiedän että minun lapsiani rakastetaan ja heistä
pidetään huolta. Minä haluan sen koulun missä suurin pelko on repusta löytyvä
lappu siitä että jollakin on täitä. Minä haluan sen koulun takaisin. Haluan
huutaa ja raivota. Henki ei kulje. Käperryn lattialle. Lapsen kädet kietoutuu
mun ympärille.Onko kaikki hyvin? Äiti, onko kaikki hyvin... Itken ja kuiskaan
että kaikki on kohta taas hyvin. Aikuisetkin joskus itkee.
Kommentit
Lähetä kommentti