Siirry pääsisältöön

ei yhtään hyvää vaihtaria

Perjantaina loppuiltapäivästä, istun työhuuneessani tietokoneen ääressä hoitamassa ne kuuluisat vielä pari työjuttua. Soitan somistusfirmaan ja perun maananatain tapaamisen asiakkaan päädyttyä toiseen vaihtoehtoon, vastaan muutamaan sähköpostiin, tarkistan asiakkaiden haut ja mietin pitäisikö jotakin muuttaa. Laitan vielä pari sähköpostia eteenpäin. Pankki hyväksyy ostajan kauppahinnan ilman hinta-arvioita, loistavaa. Laitan viestiä myyjälle. Alakerrasta kuuluu pelaavien poikien juttelu ja Tättiksen huoneesta kuuluu basson jumputus tömistelyitten saattelemana – tyttö tanssii. Sähköpostiin kilahtaa uusia viestejä tasaiseen tahtiin ja vilkaisen kellon taululta pitääkö niille ehkä tehdä jotakin muutakin kuin deletoida. Mainos, mainos, mainos, twiitti, mainos, mainos, tilausvahvistus, twiitti, LinkedIn kommentti, twiitti... koulupiirin päivitys, twiitti, mainos, tilausvahvistus, mainos. Koulupiirin päivitys! Kaikki muu pysähtyy ja avaan sähköpostin.



 

Ne ensimmäiset lauseet on sitä tavallista liibalaabaa siitä miten yhteistyötä tehdään paikallisten terveysviranomaisten, CDC:n, kuvernöörin, OSPI:n ja varmaan jumalankin kanssa. Miten meidän vanhempien palaute on arvokasta ja tärkeää ja miten koulupiirin ja meidän piirikunnan tilannetta seuraillaan suurennuslasin kanssa. Miten kaikista tärkeitä on saada lapset kouluun, sellaiseen ihan tavalliseen kouluun minne lähdetään yhdessä naapureitten kanssa reput heiluen ja läppää heittäen auringon paistaessa. Sellaista koulua ei meillä vaan nyt ole tarjolla.

 

Meillä on tarjolla maskikoulu kahden metrin välein käsiä pesten ja tartuntaa peläten. Maskikoulu joka alkaa aamuisin porrastetusti koska kaikkien pitää pestä kädet ja kuumeet mitata. Iltapäivisin se loppuu porrastetusti ettei pihalla ole liikaa lapsia tai vanhempia tai autoja kerrallaan. Ei välitunteja, ei lounaita kavereitten kanssa ruokalassa. Meillä on tarjolla maskikoulu parhaimmillaan kahtena päivänä viikossa, ehkä, jos tartuntaluvut antaa myöten tai joku ei saa tartuntaa ja koulu suljetaan heti kuukaudeksi. A-ryhmä ja B-ryhmä, aakkosten mukaan niin että sisarukset ovat samassa ryhmässä. Sellainen koulu joka sitten taas ehkä avataan vähäksi aikaa ennen kuin joku altistuu ja sitten se taas suljetaan. Tai ehkä se suljetaan siksi että on syksy ja tartunnat nousussa tai siksi että on syksy ja kaikilla nyt on joku nuhakuume ja yskä, eikä kukaan osaa päättää onko niillä ”se” vai vaan nuhakuume. Tai ehkä sitä ei koskaan edes ehditä avata vaan maskikoulukin on netissä viitenä päivänä viikossa.



 

Sitten meillä on toisena vaihtarina etäkoulu. Koko kouluvuosi 2020-2021 etänä. Nettikoulua viitenä päivänä viikossa. Nettipienryhmiä, nettiopettajia, nettiluentoja, nettikokeita, nettitehtäviä. Siis sellainen ihan oikea koulu, mutta etänä. Nettikoulu on ihan uusi koulu, sellainen koulu jolla ei ole rakennusta tai kivaa nimeä, mutta sille ollaan palkkaamassa omaa rehtoria ja opettajia. Ehkä se saa nimen myöhemmin. Kukaan ei tiedä minkälainen kulttuuri tässä koulussa on. Kukaan ei tiedä minkälaiset arvot on tärkeitä tässä koulussa. Onko se akateemiseen menestykseen perustuva koulu vai tutkitaanko siellä asioita ja tarkastellaan asioita kysymysten kautta? Kukaan ei tiedä kuka siellä opettaa, miten ne opettaa ja mistä kouluista ne sinne siirtyvät. Lapsilla ei enää ole kotikoulua vaan niillä on se uusi nettikoulu. Niitten koulutoverit ovat muita nettikoululaisia kahdensadan neliökilometrin alueelta.

 

Maskikoulu vai ventovieras nettikoulu? Kumman ottaisit? Jompikumpi on pakko ottaa, en halua kumpaakaan. Toinen tarjoilee rakennetta ja ennustettavuutta ventovieraassa ympäristössä ja toisella lautasella on ennalta-arvaamattomuutta ympäristössä joka on tavallaan tuttu mutta toimintamallit tuntemattomia.



 

Sähköpostin lopussa on linkki missä ilmoitetaan lapset uuteen nettikouluun tai ollaan ilmoittamatta. Tuijotan sitä linkkiä. Napsautan sen auki. Luen kaavakkeen ja suljen selaimen ikkunan. Henki salpautuu, itku takertuu jonnekin syvälle. Kaikki tuntuu yhtäkkiä taas mahdottomalta, väärältä. Minä en halua tätä. Minä haluan sen koulun minne mennään auringonpaisteessa reput heiluen. Minä haluan sen koulun jossa tunnen kaikki ja tiedän että minun lapsiani rakastetaan ja heistä pidetään huolta. Minä haluan sen koulun missä suurin pelko on repusta löytyvä lappu siitä että jollakin on täitä. Minä haluan sen koulun takaisin. Haluan huutaa ja raivota. Henki ei kulje. Käperryn lattialle. Lapsen kädet kietoutuu mun ympärille.Onko kaikki hyvin? Äiti, onko kaikki hyvin... Itken ja kuiskaan että kaikki on kohta taas hyvin. Aikuisetkin joskus itkee.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän