Siirry pääsisältöön

ihana loma rannalla



Kuinka me oltiinkaan, tämän kaiken keskellä, loman tarpeessa, ihan kaikki, meistä aikuisista lasten kautta koiraan ja kissaan – no, siitä kissasta en ole varma, se taisi olla tyytyväinen ihan kotosalla. Mutta me muut, me tarvittiin sitä että päästiin hetkeksi pois kotoa, talosta jonka seiniä me ollaan tuijotettu, kaikki yhdessä, päivästä toiseen jo maaliskuun alusta. Miten juhlava tunne oli pakata auto kylmälaukkuineen ja makuupusseineen, edessä pitkä ajomatka pysähtymättä.



 

Ehkä jotakin meidän koronakesästä kertoo lapsen kysymys siitä tulenko minäkin sitten ihan oikeasti mukaan uimaan, vaan istunko kuitenkin vaan koneella tekemässä töitä, ja kun vastasin että tottakai tulen, nyt ollaan lomalla, oli hymähdys täynnä epäuskoa. Tiedättehän sen vanhemman elokuvista, sen joka on aina kokouksessa tai meilissä, sen joka ei koskaan tule mukaan mihinkään ja joka aivan liian usein joutuu sanomaan, että mun täytyy nyt ensin tehdä tämä ja usein käy niinkin, että ”ensin” kestää niin pitkään ettei ”sitten” pääse koskaan tapahtumaan. Se vanhempi jonka kohdalla itsekin ajattelen surullisena että miten joku voi olla noin työssään kiinni. 




Kaiken kruunasi se että viimeiset viikot olen asiakkaiden lisäksi pyörittänyt Fredden ja mun tiimin siirtämistä toiseen välitystoimistoon. Sellaiseen joka on vähän kuin Ravintola Teatterin VIP silloin joskus ysärillä, se minne mentiin vain kutsusta. Siirtymiseen liittyvät neuvottelut veivät aikaa yllättävän monta parituntista videopuhelussa. Lomalle lähtöä edeltävät päivät säädettiin papereita ja kaikkia niitä pakollisia osia, jotka liittyvät kahden lisenssin ja myynnissä olevien kohteitten siirtämiseen yhden lipun alta toiselle.






Mutta siellä, reilun viiden tunnin ja viiden sadan kilometrin päässä odotti loma. Sellainen ihan oikea loma. Paikka jossa netti on auttamattoman hidas ja puhelin toimii vain laiturinnokassa tietyssä kallistuskulmassa, silloinkin yhdellä pykälällä pätkien. Se missä viini juodaan muovimukista ja kahvit kaadetaan eriparikuppeihin joista toisesta puuttuu korva. Kesämökki.





 

Tämä viikko ollaan oltu ihan oikeasti lomalla, herätty aamulla viereisen venesataman purjeveneitten mastojen kolinaan ja laineitten liplatukseen. Me ollaan uitu ja sitten uitu vähän lisää, tehty retkiä niin kävellen vuoriston hiekkateillä kuin järvellä suppaillen ja polkuveneellä. Kun kaikki on kiinni eikä minnekään voi mennä poistuu paine alueen vesipuistoissa ja pikkukaupungeissa vierailusta. Loma on tässä ja nyt.






 

Sitten joskus – okei, huomenna – kun palataan kotiin ja loma loppuu on edessä kiinteistövälitystoimiston johtajan tutkinnon opinnot, työ, asiakkaat ja lasten tulevaan kouluvuoteen valmistautuminen. Se ainoa palaveri johon olen täällä järvenrannalla osallistunut oli vanhempainyhdistyksen toimintaan liittyvä palaveri koulun rehtoreitten kanssa. Rehtoreitten, vanhempien ja vanhempainyhdistysten suuri erävoitto koulupiirin suunnitelmien kanssa oli se että jokainen palaa syyskuun alussa omaan kotikouluunsa – etänä. Toistaiseksi ajatus erillisestä etäkoulusta on kuopattu.


 


Huomenna on kuitenkin vielä kaukaisuudessa. Minä istun kuistilla katsellen uimareitani ja hautoen kipeää nilkkaa kylmäpakkauksin. Se viimeinen pellehyppy eilen oli liikaa, liukastuin ja oikea jalka osui hiekkapohjaan. Onneksi sieltä yhden komeron takanurkasta löytyi kainalosauvat ja onhan mulla tässä näitä avustajia kantamassa mulle karkkia ja sipsejä. Ennen huomista uidaan vielä monta kertaa, grillataan kanaa ja kasvisvartaita, syödään keksejä ja juodaan viiniä muovikupista.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän