Siirry pääsisältöön

onnesta soikeena

 


Olen tullut istuneeksi muutamassa mukautetun opetuksen suunnittelupalaverissa. Lapselle tehtyä suunnitelmaa kun käydään läpi vähintään kerran vuodessa ja kolmen vuoden välein tarkistetaan testein ja lausunnoin onko lapsella edelleen tarve mukautettuun opetukseen. Lisäksi palaveerataan vielä erikseen koulun vaihtuessa tai tarpeen niin vaatiessa. Pikaisella laskutoimituksella olen istunut näissä palavereissa kolmen lapsen osalta vajaan kolmekymmentä kertaa ja kun koulupsykologi aloittaa sen sillä samalla kaavalla jossa se kertoo mun oikeuksista mä keskeytän ja sanon että voidaan siirtyä suoraan asiaan. Pöydän ääressä joku naurahtaa ja toteaa että niinhän se on ”you’re a pro”.





Maanantaiaamuna palaveerattiin taas. Allekirjoitin paperit joilla hyväksyin testaamisen ja lausuntojen keräämisen opettajilta ja erityiopetustiimiltä jo joulukuussa. Samalla annoin luvan ottaa yhteyttä lapsen psykologiin ja keskustella hänen kanssaan lapsesta. Olen itkenyt näissä keskusteluissa monen monituista kertaa ja se psykologin lausunto jossa kuvailtiin miten turhautunut lapseni keskeytti toisten leikin koska ei itse osannut leikkiä on jäänyt jonnekin syvälle muistoihin. Lapsi oli silloin kahdeksanvuotias. Lausuntoa kuuntelemassa oli psykologin ja itseni lisäksi lapsen erityisopettaja, luokanopettaja ja koulun rehtori. Minä istuin pöydän ääressä ja itkin.


Kuinka monta kertaa olen kuullut sen. Ei toimi ikätasoisesti sosiaalisissa tilanteissa. Ei osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. Ei pysty toimimaan ryhmätilanteissa. Tarvitsee tukea. Vuosi vuoden jälkeen, palaverista toiseen. Lapsi on istunut sosiaalistentaitojenryhmissä kyllästymiseen saakka, päivittäin, kolmasti viikossa, kahdesti viikossa, kerran viikossa. Kunnes on lopulta jotakuinkin rukoillut että tekisin asialle jotakin, ettei sen enää tarvitsisi kun ne muut on kuulemma niin mahdottomia että hänen täytyy sanoittaa niitten tunteet ja tarpeet. Siellä on se tyyppi joka vaan silppuaa papereita ja se joka ei koskaan sano mitään ja sitten se joka puhuu vaan päälle omiaan.





Aineopettajat ovat kukin laittaneet oman palautteensa.  Koulupsykologi sanoo että tiimin palautteen mukaan lapsi toimii sosiaalisesti ikätasoaan paremmin ottaen huomioon muut oppilaat.


"Student is willing to participate and has strong critical thinking skills, and always turns work in on time and does whatever is asked of her. She often shares her perspective in class and is very impressive in recalling information from previous lessons."

"Student is enrolled in algebra, which is a two years' advanced course from the grade-level seventh grade curriculum. Her class participation is excellent, and she has a solid understanding of math concepts. Her homework completion is also strong. She is very detail oriented and will notice and point out a mistake in class material, though she will do this respectfully."

"She is an excellent student who learns at very high levels. She is willing to participate and has a positive attitude."

"She is very vocal and a great advocate for herself. She is clear on what she knows and what she doesn't and will ask good questions to clarify. She works well with groups and sticks to the agenda."

 




Maanantaiaamusta eteenpäin olen hymyillyt. Kysyin saanko nousta jakkaralle ja huutaa uutiseni koko maailmalle? Teini katsoi mua kulmainsa alta ja sanoi että et tosiaankaan saa. Ootko vähän nolo? - Ei kun ylpeä sinusta. No saanko kirjoittaa blogiin? - Suomeksi? Sen saat. Lapsi pyörittelee silmiään ja pudistaa päätään.

 

Niin että tässä se tulee, kuvitteellisella jakkaralla ja suomeksi: MUN LAPSELLA EI ENÄÄ OLE ERITYISOPETUSSUUNNITELMAA!!!

 

Erityisopetussuunnitelma vaihtui tuetun opetuksen suunnitelmaksi ja erityisopetustiimi oppilaanohjaajaksi. Iltaisin se vetäytyy omaan huoneeseensa, kuuntelee musiikkia ja katsoo telkkaria yhtäaikaa samalla lajitellen legoja koon ja värin mukaan torneihin ja jonoihin. Kukin meistä rentoutukoon valitsemallaan tavalla. Mun ihana rakas lapsi.




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän