Siirry pääsisältöön

etäkoulu - hyvä vai huono?




 

Tänään on keskiviikko ja kolmikolla itsenäisen työskentelyn päivä. Käytännössä se tarkoittaa niissä perheissä joissa lapset ovat pienempiä että vanhemmat joutuvat opettamaan lapsiaan tai että lapsilla on vapaapäivä. Meidän perheessä jossa lapset ovat jo alakoulun vanhimpia ja puolivälissä yläkoulua keskiviikko on ihan aidosti itsenäistä työskentelyä. Keskiviikkoisin on usein myös esitelmiä ja luentoja koulun ulkopuolisilta osaajilta, viime viikolla viidesluokkalaisille oli puhumassa Miya McClain - Girl Geek X , ja tällä viikolla Bill and Melinda Gates Foundation Covid-19 rokotteen kehitystyöstä. Tättis taas tekee itsenäisesti opettajien antamia tehtäviä, esitelmiä ja ryhmätöitä.

 

Muut neljä päivää koulua käydään etänä opettajien johdolla. Ihan oikeaa koulua, sellaista missä on opettaja ja oppilaat ja vuorovaikutusta niin oppilaitten kuin opettajan kanssa.  Omat lapset viihtyvät hyvin etäkoulussa. Tättis ehkä kaipaa eniten ystäviään sillä ne parhaat kaverit nyt sattuvat asumaan perheissä jotka ottavat pandemian tosissaan ja kaikki tapaamiset myös kouluajan ulkopuolella ovat virtuaalisia. Hän kaipaa lounasaikaa kirjastossa ystäväpiirin kanssa ja lyhyitä kohtaamisia koulun käytävillä. Pojat tapaavat ystäviään ulkona pyöräillen, skeittaillen ja leikkien ulkoleikkejä. Maskit ovat käytössä ja etäisyyksistä pidetään huolta jo ihan senkin takia että ystäväperheillä on perheenjäseniä joiden immuunipuolustus on vaillinainen.


5. luokkalaisen lukujärjestys


 

Etäkoulu on ollut meidän arkea pian vuoden. Keväällä rämmittiin, alkuun miten kukin parhaaksi näki, sitten siten että opettajat antoivat etätehtäviä joiden tekemistä vanhemmat valvoivat ja syksystä alkaen koulu oli oikeasti siirtynyt nettiin. Meidän lasten koulupiiri käyttää Teamsiä, naapurikoulupiiri Zoomia ja jopa koulujen välillä on valtavia eroja siinä miten etäopetus toteutetaan, mutta niinpä niitä eroja on ollut aina myös lähiopetuksessa. Etäkoulusta keskustellaan ymmärrettävästi paljon ja kun toteutustapoja on noin miljoona on vastaavasti myös kokemuksia toinen mokoma kun mukaan lisätään vielä lapset ja se miten erilaiset perheet ja lapset kokevat etäopetuksen. Meidän perheelle, meidän lapsille ja meidän kouluissa tämä on toiminut hyvin. Olen jopa kokenut että erityisen tuen tarpeista on tällätavoin huolehdittu jopa paremmin kuin ennen pandemiaa.

 

Mikä on koulun tehtävä? Oppiminen? Akateeminen sivistys? Yhteistyötaidot? Kanssakäymistaidot? Erilaisuuden sietämisen oppiminen? Sosiaaliset taidot? Turvallisuus? Syrjäytymisen ehkäisy ja mielenterveystyö? Kaikki. Keväällä keskityttiin puhtaasti akateemisten taitojen ylläpitämiseen. Koulupiirin tavoite oli etteivät opitut taidot ja tiedot valuisi hiekkaan, kaikki muu mitä koulu tarjosi jäi sivuseikaksi jos nyt ei lasketa ilmaista kouluruokaa kaikille sitä haluaville. Kaikille jaettiin tietokoneet ja niille joilla ei ollut nettiä hankittiin sellainen. Jokaisella lapsella oli huhtikuun alussa kasa viikoittaisia tehtäviä, tietokone, nettiyhteys ja yksi lämmin ateria päivässä.


5. luokkalaisen lukujärjestys


 

Meillä etäkoulu on toteutettu ylitse kaikkien odotusten. Alakoululaisilla on jopa mahdollisuus yhteiseen lounashetkeen ystävien kanssa, opetus ja oppiminen on interaktiivista ja yhteistyössä lasten kanssa tapahtuvaa ja siihen sisältyy myös ihan erikseenkin määritelty aika sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen kehittämiseen, jutteluun, leikkeihin ja ryhmätöihin. Opetus ja oppiminen ovat monimuotoisia ja monipuolisia, en voisi toivoa parempaa tässä ikuisessa poikkeustilanteessa. Tiedostan että olemme varmasti melkoinen poikkeus ja meidän kokemuksemme on siten poikkeuksellisen hyvä.

 

Perheessämme on kaksi työssäkäyvää vanhempaa, me teemme kuitenkin pääsääntöisesti töitä kotoa ja olemme siten fyysisesti läsnä. Kumpikin meistä istuu palavereissa pitkin päivää eikä meillä ole mahdollisuutta osallistua lasten oppimiseen, enkä toisaalta myöskään katso sitä tehtäväkseni, se on koulun työ. Puutun tilanteeseen ja lasten oppimiseen vain silloin kun lasten opettaja minua erikseen lähestyy mutta koulusta tullut palaute on ollut miltei poikkeuksetta hyvää. Eilen kuulin ällistyksekseni että meidän kuopuksen teknologiataidot ovat huimat, minä kun luulin että se hädintuskin löytää pistorasian.


7. luokkalaisen lukujärjestys



Haasteita toki on siinä missä aikuisellakin, minäkin saatan eksyä kesken tylsän palaverin lukemaan uutisia ja näin saattaa käydä myös lapselle, olemmehan me kuitenkin vain ihmisiä ja muistan hyvin kuinka omassa nuoruudessa ajatukset harhailivat muualla opettajan monotonisen äänen kadotessa jonnekin kaukaisuuteen. En myöskään usko että keskittyminen on ollut herkeämäntöntä silloinkaan kun lapset ovat fyysisesti olleet luokkahuoneessa opettajan kanssa. Myös oppimistulokset puhuvat puolestaan, Tättis on edelleen kympin oppilas joka suorittaa yläkoulussa lukiokursseja, poikien arvosanat ovat samalla tasolla kuin ne ovat olleet ennenkin. 

 

Kun jonakin päivänä palataan taas takaisin toimistoille ja kouluihin voidaan katsoa taaksepäin ja todeta miten valtavasti tämä aika on kehittänyt taitoja jotka muuten olisivat jääneet oppimatta tai opittu vasta myöhemmin elämässä. Videopalavereista on tullut arkea, samoin se lapsi joka ei ennen osannut käynnistää tietokonetta saati lähettää sähköpostia saa nyt kiitosta koulusta teknologiataidoistaan. Vaikka tavoitteena ei ole virtuaalinen elämä ovat nämä asiat tulleet jäädäkseen ja niistä on myös valtavasti iloa. Toivon että myös etäkoulu jää elämään koulumuotona sillä sille on paikkansa. Omassa perheessä se olisi pelastanut paljon niiden kuukausien aikana kun lapsi oli murtuneen jalkansa takia pyörätuolissa ja vihasi koulua, tai silloin kun koulu oli niin ahdistava paikka ettei sinne voinut mennä viikkoihin. On olemassa lapsia ja perheitä joille syystä tai toisesta tämä oppimismuoto on kivijalkakoulua parempi eikä etäkoulu tällaisenaan sulje pois myöskään niitä muita koulun sivutuotteita, sosiaalisia taitoja, ryhmässä toimimista, mielenterveystyötä ja monia muita asioita.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän