"What's your real estate story?" - toivepostaus

 

Mun on vaikea kuvitella että kukaan päättäisi lapsena, että isona hänestä tulee kiinteistövälittäjä, paitsi ehkä jonkun välittäjämogulin lapset jotka kasvaa suoraan vanhempiensa kiinteistövälitysimperiumiin - sellaisiakin on, mullakin muutama kollega joiden vanhemmat on alan matriarkkoja ja patriarkkoja. Sitten on toki niitä nuoria jotka avustavat vanhempiaan koulunkäynnin ohessa ja siksi hankkivat lisenssin, ehkä meilläkin lapset tekevät niin - sitten joskus. Alalla kuitenkin usein kysytään; ”What’s your real estate story?” Miksi sinä päädyit tälle alalle.

 

64% välittäjistä on naisia, ja keskimäärin kiinteistövälittäjäjien järjestön jäsen - REALTOR - on 55-vuotias valkoinen nainen jolla on alempi korkeakoulututkinto ja omistusasunto. Ei ihan 55, mutta melkein ja hep!  Täällä ollaan! Kiinteistövälittäjän lisenssin haltijoita on maassa arviolta 2 miljoonaa ja heistä REALTOR:eita noin 1.4 miljoonaa. Lisenssin hankkiminen ei ole vaikeaa sillä siihen ei tarvita paljon muuta kuin muutama satanen rahaa, perslihaksia  ja lukutaito. Kurssin voi suorittaa kuka tahansa 18-vuotias lukion käynyt ja nuhteeton tyyppi, siis sellainen jolla ei ole rikoshistoriaa. Kurssi sisältää 60 tuntia kiinteistövälityksen perusteita ja 30 tuntia välittäjän työn opintoja huipentuen lisenssikokeeseen. Tällä tosin pääsee vasta alkuun ja aika monella innostus loppuu tähän.  

 

Seuraavat kaksi vuotta olet tavallaan harjoittelulisenssillä, ja suoritat työn ohessa 30 tuntia välittäjän työn opintoja, 30 tuntua lainsäädännön opintoja, 3 tuntia lakimuutosten opintoja ja 27 tuntia työhön liittyviä vapaavalintaisia jatko-opintoja. Kahden vuoden työssäoppimisen jälkeen olet ihan oikeasti valmistunut kiinteistövälittäjäksi. Ne ekat kaksi vuotta jokainen kauppa pitää kierrättää esimiehen kautta jotta jokainen pilkku ja paperi on varmasti paikallaan, erilaisia kaavakkeita kun on pitkälti toista sataa. Yhdeksän kymmenestä uudesta välittäjästä on luopunut urahaaveestaan ensimmäisen vuoden päättyessä. Joko siksi ettei kauppaa tule, ja siten palkkaa tai koska ammatti on osoittautunut toisenlaiseksi kuin ne kuvitelmat. Kiinteistövälittäjällä ei ole peruspalkkaa vaan ilman kauppaa, ainoastaan kuluja ja pienestä purosta kertyy nopeasti iso summa. Vitsinä sanotaankin että tämä on aivan hemmetin kallis harrastus jos tähän ei lähde tosissaan.

 

Mikä on siis minun tarinani? Miksi minusta tuli kiinteistövälittäjä? Keski-ikäinen valkoinen nainen jolla on alempi korkeakoulututkinto ja omistusasunto? Lupasin puhua tästä meidän välitysfirman podcastissa ja lupasin myös puhua siitä miksi päätimme Fredden kanssa loikata tunnetusta ja hyvämaineisesta vanhasta, prestiisiä tihkuvasta yrityksestä startuppiin joka on monella tapaa markkinahäirikkö, sellainen jossa tehdään monet asiat toisin kuin kukaan muu.

 

“Miksi en sitten edelleen ole töissä keuhkotautipolilla? Koska elämä. Kolme lasta erityistarpeineen, yhdellä sopivasti katkennut sääriluu ja jalka kaksitoista viikkoa kipsissä, toisella kahdesti katkennut ranne. Yksi asia toisensa jälkeen opetti ettei se kahdeksasta viiteen toimistotyö toimi meidän perheessä, ainakaan jos meillä on kaksi työtä tekevää vanhempaa. Oli siis aika ajatella koko paketti uusiksi ja miettiä mitä muuta voisin tehdä, sellaista joka antaisi enemmän joustavuutta.” - lue lisää

 

Eletään syksyä 2016. Tättis on kolmannella luokalla, pojat ekalla. Ollipollin jouluna murtunutta jalkaa kuntoutetaan edelleen ja me vanhemmat rampataan sen kanssa fysioterapiassa pojan opetellessa uudelleen kävelemään portaita, hyppimään, juoksemaan ja tekemään asioita joita 6-vuotiaat pojat tekevät. Tättiksen opettajalta kolahtelee sähköpostiin viestejä joissa Tättis on tuhrinut pulpettinsa tusseilla, joutunut tappeluun, poistettu luokasta häirinnän takia tai jäänyt kiinni siitä että lukee salaa kirjaa opetuksen aikana. Rehtorikin numero on turhan usein puhelimen näytöllä ja kouluterveydenhoitaja sanoo että neidillä on kummasti aina huono olo liikuntatunnin aikana. Minä yritän olla toimistolla kahdeksasta viiteen ja Fredde on omallaan suunnilleen saman ajan, mitä nyt on sopinut että tekee iltapäivisin neljästä eteenpäin töitä kotoa ollakseen lapsia vastassa koulusta ja aamuisin saattaa ne koulubussille. Minun työni ei jousta, Fredden on joustettava. Keskiviikkoisin lapset menevät seurakunnan iltapäiväkerhoon missä Kentsua kiusataan eikä tilanteeseen tunnu tulevan mitään tolkkua. Kaikki kolme vihaavat keskiviikkoja. Lapset itkee, äiti itkee, isä yrittää jotenkin haldata tilannetta ja lopulta ehdottaa että mä ottaisin loparit. Olen uupunut, en työtaakan takia vaan koska yritän hallita liian montaa liikkuvaa osaa ja olen aina väärässä paikassa. Lopulta irtisanoudun ja Fredde vannottaa etten tee yhtään mitään vähään aikaa.

 

Kuukauden käyn kävelyllä koiran kanssa, tapaan ystäviä kahviloissa, kirjoitan ja katson kaikki ne tv-sarjat ja elokuvat jotka on jääneet katsomatta. Haen ja vien lapsia. Kokenut kiinteistövälittäjäystävä sanoo puolihuolimattomasti että musta tulis hyvä kiinteistövälittäjä, nauran ja sanon etten mä ole mikään myyjä. Ajatus jää kuitenkin itämään ja jututan kahta muutakin ystävää jotka ovat onnistuneet luomaan uran välittäjänä. Lopulta löydän itseni kurssilta.

 

Niiden kokeneiden välittäjäystävien kehoituksesta etsiydyn työhaastatteluun siihen vanhaan, prestiisiä tihkuvaan firmaan jolla on ilmainen, loistava uusien välittäjien koulutusohjelma. Haastattelussa amerikanitalialainen - joo, tämä on tärkeä yksityiskohta - johtaja katsoo mua nenänvarttaan pitkin ja on sitä mieltä että olen tyypillinen pyylevä keski-ikäinen kotirouva joka haluaa vähän myydä asuntoja koska näytöissä on kivaa käydä ja koska tykkää sisustamisesta. Haastattelun aikana hän sanoo ainakin kahdesti että harva selviää edes ekasta vuodesta. Hän pitää kai kuitenkin suomalaisesta suoruudesta ja palkkaa minut. Eteen lyödään lukujärjestys, maanantaina, torstaina ja perjantaina koulutusta yhdeksästä puolillepäivin, tiistaisin pakollinen toimistopalaveri. Kuukausi aikaa käydä katsomassa sata kohdetta ja tuoda niistä muistiinpanot hänelle. Meitä uusia on koulutusryhmässä viisi, tokan vuoden kierroksella neljä. Tokan vuoden tyypit ovat mukana ryhmässä perjantaisin.

 

Opin nopeasti että johtajalle kannattaa käydä hakemassa Starbucksista kuppi kahvia, koulutuksessa kannattaa vastata kysymyksiin ja muuten pitää turpansa kiinni. Myöhästyneitä ei päästetä sisään neukkariin ja vastaanväittäjät heitetään pihalle. Italialainen temperamentti näkyy ja kuuluu eikä ole kerta tai kaksi kun joku purskahtaa itkuun. Ensimmäisen vuoden lopussa olen omasta ryhmästäni ainoa joka on jäljellä. Mukaan on tullut muutamia uusia mutta heistäkin valtaosa on lopettanut. Minä osaan kuitenkin sopimuspaperini paremmin kuin moni kymmeniä vuosia työtään tehnyt ja tiedän että tälle hullulle italialaiselle voi soittaa ihan koska tahansa ja hän auttaa aina. Minusta on tullut turhan tyypin sijaan tulevaisuuden toivo. Toisen vuoden lopussa saan ensimmäisen myyntipalkintoni, kuulun yrityksen maailmanlaajuiseen ylimpään 15%:iin ja työpiste avokonttorissa vaihtuu ikkunahuoneeseen. Koulutan uusia välittäjiä perjantaisin ja voin vilpittömästi todeta että olen viimeinkin löytänyt paikkani ja unelmatyöni.

 

Sähköpostissa ja puhelinvastaajassa on viestejä muilta välitystoimistoilta jotka haluavat rekrytoida minut mutta minä toivon salaa että jonakin päivänä viesti tulisi siltä yhdeltä, siltä jonne ei vain mennä töihin vaan mihin kutsutaan harvat ja valitut sillä yrityksen ideologiaan kuuluu palkata tuottavimmat välittäjät, jotka sopivat modernin startupyrityksen mannekiineiksi. Kesällä 2020 siirrän tiimini Compassille - "siihen" firmaan - liki puolentoista vuoden neuvotteluiden jälkeen. Italialaisesta hullusta on tullut rakas ystävä ja kumpikin tarvitsee nenäliinaa eron hetkellä, sydämessäni on aina paikka tälle miehelle joka opetti minulle kaiken tätä alasta.