Siirry pääsisältöön

ihan nolot vanhemmat

 


Maailmasta löytyy vähintäänkin tuhansittain, ellei ihan miljoonittain kirjoituksia vauvan, taaperon ja leikki-ikäisen vanhemmuudesta. On puhetta unesta ja ruuasta, leikkimisestä ja vanhemman jaksamisesta. On juttuja pukeutumisesta ja kaikesta siitä ihanasta varustelusta mikä liittyy pieniin lapsiin. Minkälaiset vaunut? Entä rattaat? Yhdellä kädellä taitettavat sateenvarjorattaat vai jotakin mukulakivikelpoista? Mitkä on ne kaikista parhaat välikausivermeet, entä syöttötuoli tai autoistuin? Missä pitää nukkua? Sitteri vai kantoliina? Ehkä sittenkin kantoreppu? Molemmat? Jokainen vanhempi joka tätä lukee tietää että näitä juttuja, näkemyksiä ja puhetta riittää maailman tappiin. Sitten ne kasvaa ja jutut hiipuu. Uhmaiästä puhutaan, harvemmin murrosiästä, koska ketä kiinnostaa rasvatukkainen finninaamainen murjottaja? Ei ketään. Teinin vanhemmat ovat vähintään yhtä yksin kuin ne teinit siellä teini-ikäisyydessään. Minkälaista on sitten ihan oikeesti olla vanhempi, jonka lapset ovat esiteinejä ja teinejä? Miltä tuntuu olla sellaisen lapsen vanhempi joka on ihan lapsi ja vähän aikuinen, joka varastaa sun kengät ja vaatteet ja itseasiassa myös astiat.




 

Mietin silloin joskus, kun noi vielä oli polvenkorkuisia että mahtaa tuntua oudolta kun oma lapsi on samankokoinen kuin mitä itse on, että täytyyhän sen jotenkin muuttaa sitä ajatusta omasta lapsesta. Pohdin miten tullaan siihen kohtaan että kaverit on koko maailma ja vanhemmat aika noloja, joskus niin noloja että täytyy autossa piiloutua ettei koulukaverit näe. Kerron suuren salaisuuden, lapsi tuntuu edelleen ihan yhtä omalta ja syliin sopivalta. Se on ihan yhtä rakas vaikka keräät Teema-astiaston ruuantähteineen sen kirjahyllystä ja sängyn alta. Ja se tunteiden sanoittaminen, se ei ole muuttunut mihinkään. Sen sijaan että se heittää sua puupalikoilla, se läimäyttää oven kiinni, ja itkupotkuraivarit ovat vaihtuneet kirosanojen tulvaan, sisältö on sama, tunnetila on sama, ja lapsi ihan yhtä pihalla sen tosiasian kanssa että se haluaa yhtä aikaa olla iso ja pieni. Ja ne tuoksuukin edelleen ihan samalta kuin ne tuoksui silloin joskus, silloin kun ne vielä kieltäytyi nukkumasta ja rukoilit että ne nukahtais. Nykyään voit jättää ne kukkumaan ja vetäytyä itse yöpuulle.




 

Kukaan ei puhu siitä että teinit elää aivan totaalisen omalla aikavyöhykkeellään. Lomalla ne valvoo pitkälle aamuyöhön - minä nukun, joten tämä on oletus - ja kömpii esille joskus iltapäivästä. Kouluviikolla vastassa on nukkuneen rukous. Te pienten lasten vanhemmat ajattelette että pitää vaan laittaa ne nukkumaan ajoissa, se on vanhempien tehtävä. No, ei ne nuku kuitenkaan. Ei nuku vaikka makuuttaisin niitä tuntitolkulla pimeässä huoneessa satuja lukien ilman virikkeitä. Niillä on vaan luontaisesti tällainen nokturnaali rytmi elämässä.

 

Siinä missä kolmevuotias oli motivoitunut avustamaan kotitöissä, halusi auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä, koiran ulkoiluttamisessa ja imuroinnissa aina vanhemman turhaumaan asti, teini ei halua tehdä yhtään mitään, sillä on aina jotakin parempaa tekemistä kuin osallistua kotitöihin. Teinin lattialla ei enää ole nilkkoihin saakka legoja vaan se on vaihtunut vaatteisiin. Ne väittää tietävänsä mitkä niistä mytyistä on likaisia ja puhtaita vaikka aikuisen silmään ne näyttää ihan samanlaisilta rutuilta kaikki. Teini sanoo vaan joo, joo, ja aina sä nalkutat, ja minä kun olen aina ollut ylpeä siitä että en nalkuta. Olen huomannut nalkuttavani. Olen itseasiassa ihan hirveä nalkuttava muija. Häpeän omaa nalkutustani. Pelkään löytäväni lasteni huoneista rottia ja torakoita käytettyjen astioiden lisäksi. Jos patalapuista ja lautasista on pulaa, kannattaa katsastaa teinien huoneet. 




 

Mutta samalla nää tyypit voi jättää ihan keskenään kotiin ja jos kaikki menee ihan tosi, tosi putkeen on kotiin tullessa keittiössä huumaava tuoksu ja liinan alla jäähtymässä jotakin herkullista. Ne laittaa ruokaa jos mutsi ei jaksa tai ehdi, vähän valittaen ja silmiään pyöritellen, mutta kuitenkin. Teineiltä voi kysyä että mustat vai ne toiset mustat legginsit ja tarkistaa olisko aika leikata hiukset. Teinit pitää vanhemman muutenkin ruodussa ja varmistaa että me vanhemmat tiedämme olevamme aika outoja ja hyvin vanhoja, ennen kaikkea totaalisen noloja. Tilannetta ei auta lasten äidin rooli vanhempainyhdistyksen hallituksessa, eihän kukaan teini halua että mutsi on Facebookkaveri reksin kanssa.

 

On ihan tosi ihanaa olla tällaisten, vanhempien lasten vanhempi. Ne on itseasiassa tosi nastoja ja me vanhemmat ylpeitä siitä että ne on niin mahtavia. Juuri nyt saatan olla vanhempana omimmillani, minä pidän tästä ihanasta, kamalasta kehitysvaiheesta, siitä missä toukasta kasvaa perhonen.




Kommentit

  1. Ihana kirjoitus! Allekirjoitan jokaisen sanan tästä. Kiitos, Muusa!

    VastaaPoista
  2. Eiks tosta muuten ollu joku ihan tutkimuskin, että teini-iässä vuorokausirytmi heittää häränpyllyä, eikä asialle vaan hirveesti voi mitään. Että siinä mielessä on pöljää, että koulut ja harrastukset on edelleen samassa rytmissä, vaikka teineille olis helpompi jos koulu alkais pääsääntöisesti kympiltä eikä kasilta.

    Taitaa kuulua vanhempien tehtäviin olla riittävän nolo, että teinit saa pyöritellä silmiään ja huokailla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä on tosiaan tutkittukin ja täällä missä highschool alkaa aamuisin ihan järjettömän aikaisin (7:15) on paljon puhuttu aloituksen puskemisesta vähän myöhemmäksi.

      Ja se nolous, niinhän se on ollut aina, että me vanhemmat ollaan vähän noloja ja usein valitettavan tyhmiäkin. ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän