åke blomqvist

Misty Meadow's Indiana Jones löytyi Munkkivuoren Alepan ilmoitustaululta toukokuussa -92. Kotimatkalla se nimettiin autossa lojuneita lehtiä selaamalla Åke Blomqvistin mukaan, ja myöhemmin siitä tuli kotoisammin ihan vaan ”pupu”. Minä sen löysin ruokiksella ja pakotin mutsin sitä katsomaan. Hintaa sillä oli ostohetkellä 4000 markkaa, mutta vuosien saatossa veikkaisin pojan arvoksi useita kymmeniä tuhansia markkoja.

Se että Önnipöö inhosi uutta tulokasta tuskin auttoi asiaa. Önnipöö kun oli vahvasti sitä mieltä että pentu voitaisiin jyvin palauttaa sinne mistä se oli haettukin. Pian katosi siitä että uusi tulokas virkistäisi vanhusta, tai että vanhus opettaisi tulokkaan talon tavoille. Pentuparka, turpiin tuli. Turpiin tuli vuoroin siltä vanhemmalta ilkimykseltä ja vuoroin taas pyyhkeitten muodossa uusilta omistajilta. Minä rakastin ja koulutin, muitten mielissä pentu oli lähinnä maanvaiva.

Keski-ikäisen naisen silmin katsottuna ymmärrän hyvin että se oli maanvaiva, ja vielä kallis sellainen. Ensin se jyysti olohuoneen nojatuolista jalan poikki. Sitten se söi olkkarin seinän tapetit ja saunasta lauteet. Kun broidi jätti kaakaojauheen ruokapöydälle, levitti pupu kaakaojauheen keittiön valkoiselle matolle. Minä puolustin. Muut haukkui. Minä koulutin ja kasvatin ja koulutin ja kasvatin – turhaan. Pentu söi kaiken. Se oli se pentu josta soitin pieneläinklinikalle sen jälkeen kun se oli syönyt kartongin tupakkaa. Opin miten koiranpennun saa oksentamaan. Se oli se pentu josta soitin taas pieneläinklinikan päivystykseen koiran syötyä useamman kipsirullan ja nieltyä parsinneulan. Opin että parsinneula tulee säilykeparsan kanssa ihan itsekseen ulos.

Siinä kohdassa kun se söi mutsin bemarin sisustuksen meille näytettiin ovea. Tai siis koiralle näytettiin ovea ja mä sanoin että jos koira lähtee niin lähden minäkin. Niin me sitten lähdettiin mun mutistessa että pakkoko se oli jättää sinne autoon. Toisaalta tää oli se koira joka söi myös mutsin sille laittaman kuonokopan omasta päästään. Tästä suorituksesta olin ylpeä.

Niin me muutettiin, pupu ja minä. Merimiehenkadulle yksiöön. Pupun tuhoamisvimma loppui kuin veitsellä leikaten, mutta edelleen pesurätit hävisivät tiskipöydältä parempiin suihin, samoin kuin karkkipaperit roskiksesta. Jos pieneläinklinikalla olis ollut tarjolla kanta-asiakkuuksia, olis meillä kahdella ollut tarvetta sellaiselle. Grillikanan jämät se löysi sidotusta roskapussista lukitusta roskiksesta aina. Ripulista huolimatta ne kananluut foliopusseineen oli parasta mitä Pupu tiesi. Ripulia pahempaa niistä ei sille onneksi koskaan koitunut. Meidän rautavatsa. Myös ruukkusalaatin se söi kerta toisensa jälkeen muovipusseineen ja ruukkuineen, mitäs jätit esille... Kaiken kaikkiaan Pupu oli nälkäinen. Niin nälkäinen että se ruokaa odottaessa jyräsi pihan mummot kumoon lenkiltä tullessaan, olihan tiedossa ruokaa.

Sitten tuli Fredde. Ekan kerran kun Fredde tuli kylään, mulkoili koira sitä sängyltä kulmainsa alta. Meni kauan ennen kuin Pupun suostui edes tervehtimään uutta tulokasta. Pupusta tuli Fredden ensimmäinen koira ja alusta alkaen Freddelle oli selvää että mun kylkeen kuuluu koira – ota tai jätä.

Pupun kuola ja sen karvat oli Fredden loputtoman taiston ja ikuisen tappion aihe. Siivousfriikille on kohtuutonta että mustan pianon pinta on täynnä kuivunutta koirankuolaa, kuolaa jolla olis varmaan voinut vaikka muurata talon. Tai se untuvainen villa joka leijaili kaikkialle. Mun ensimmäinen mielikuva omasta anopistakin liittyy Pupuun ja siihen miten se ensin halus Pupun kylään ja meidän vieraillessa se kulki koiran perässä rätin kanssa.

Kaikkien niitten vuosien ajan Pupu onnistui terminoimaan suurimman osan meidän kesälomista. Aina ennen lomaa se söi jotakin ja lomaan varatut rahat käytettiin pieneläinklinikalla. Milloin se nielaisi tennispallon, milloin kumihanskat lavuaarin reunalta, mutta oli takuuvarmaa että muutaman päivän ennen lomaa me istuttiin pieneläinklinikan kaakeloidussa odotushuoneessa. Oli tosin niitäkin lomia kun Pupu pääsi mukaan. Se matkusti mukana Opel Astran – meidän ensimmäisen auton – tavaratilassa, ja myöhemmin useammankin Volkswagenin perässä. Se oppi joka hyppäämään sivuttain Polon perään jarruttaen jo ilmassa koska tavaratilan leveys oli ehkä reilut 30 senttiä. Pupu kävi meidän kanssa Kolilla ja Rukalla ja Juumassa. Se nukkui tarvittaessa teltassa meidän välissä. Se oli meidän mukana, aina ja kaikkialla.

Pupu pelkäsi korkeita paikkoja ja Juuman riippusilta teetti tosissaan töitä, että sain koiran neuvoteltua siitä ylitse pienelle Karhunkierrokselle. Takaisin tullessa taisin kantaa sen sillan ylitse. Pakettiauton etupenkillä sitä huimasi niin ettei se uskaltanut katsoa eteenpäin, muuten se toki viihtyi autossa paremmin kuin hyvin.

Kun Fredden veli oli armeijassa me opittiin että Pupun mielestä univormut on ehkä sen grillikanan ja ruukkusalaatin jälkeen parasta maailmassa, tai ainakin seksikkäintä. Se istui Ilarin vieressä liikahtamattakaan ja yritti tuijottaa sitä syvälle silmiin, olihan se sotilas. Toisaalta se oli myös ennakkoluuloinen, enkä ole tainnut koskaan hävetä niin kuin Pupun kanssa. Oli se kerta kun se törmäsi liikennemerkkiin jäätyään tuijottamaan sporapysäkillä seisonutta mustaa miestä, ja sitten se meidän kadulla asunut vanhus jonka aika oli taivuttanut liki kaksinkerroin. Kerta toisensa jälkeen Pupu katsoi vanhusta hämmentyneenä.

Kun Pupun korvasta löytyi hyvänlaatuinen kasvain joka leikattiin, koiralle laitettiin päähän kauluri. Noin keskimäärin – siis mun kokemuksen mukaan – koirat arastelee kaulureitaan, tai ne masentuu eikä halua liikkua lainkaan, mutta Pupu, Pupu otti asiakseen olla välittämättä koko systeemistä ja sai aikaan melkoisen määrän eritasoisia onnettomuuksia jyrätessään eteenpäin tötteröstään välittämättä. Mulla on edelleen reidessä arpi tältä ajalta.

Pupusta on kuva meidän hääpäivältä. Siitä on lukemattomia valokuvia vuosien varrelta ja sitten kun sairastuin ja olin kuukausia sairaalassa, Pupusta ja Freddestä nivoutui lopulta erottamaton kaksikko. Siitäkin huolimatta että vähän Fredde rutisi Pupun jakaessa meidän kanssa sen 120cm leveän sängyn. Ne vuosien takaiset muistot mielessään se rutisee Martan kiivetessä iltaisin meidän väliin. Nyt sängyn leveys on tosin kai noin 220cm.

Lopulta tuli päivä kun koiran jalat pettivät alta lumisessa mäessä. Ensin me ajateltiin että oli vaan liukasta ja koira jo aika vanha. Sitten sitä tapahtui useammin ja useammin. Lopulta se sai ensimmäisen epilepsiakohtauksensa. Viikkoa myöhemmin meidän rakas Pupu lopetettiin aivokasvaimen takia. Edelleen nähdessäni englanninsetterin tunnen sen tietynlaisen läikähdyksen sydämessäni. Pupu oli ainut laatuaan ja se opetti rakastamaan myös silloin kun teki mieli luovuttaa. Ilman Pupua olisin varmasti ollut paljon huonompi vanhempi niille kolmelle lapselle jotka tulivat kauan Pupun jälkeen.