Siirry pääsisältöön

elämäni koirat - önnipöö



Don II:n tai kotoisammin vaan ”Önnipöö” tuli taloon kun olin kai kuusivuotias. Mutsin ja faijan riitaisan avioeron mainingeissa mun ensimmäinen koira seurasi mukana mutsin uuteen kotiin, tai siis mutsin uuden poikaystävän kotiin. Sen, josta tuli mulle monella tapaa isä enemmän kuin siitä omasta faijasta koskaan.

Önnipöö oli mulle se ihan eka oma koira, samalla tavalla kuin Martasta kasvaa M:n ensimmäinen koira. Mun tehtävä oli ulkoiluttaa koira, ja niitten kasvun vuosien aikana oli aikoja kun koiraparka näki lähinnä naapurin ruusupuskan, tai se aika kun me naapurin Irjan kanssa leikittiin mun johdolla ratsastuskoulua. Önnipöön tehtävä tässä leikissä oli olla hevonen. Kiltisti se hyppi ylitse puiston penkkien ja kulki kokorataleikkaa Eiran puistoissa. Irlanninsetteriksi se oli kärsivällinen, täysin kouluttamattomaksi koiraksi se oli noin muutenkin aika mahtava tapaus.

Oli sekin päivä kun me oltiin taas kerran Tehtaankadun koirapuistossa ja Önnipöö hyppäsi puiston aidan ylitse suoraan ohitse ajavan auton eteen. Muistan ikuisesti miten sen auton kuljettaja huusi mulle. Mä itkin kun ajattelin että nyt se vähintään kuolee ja kuljettajan suurin huoli oli autosta rikkoutunt ajovalo. Olin ehkä yhdeksän.

Viikonloppuisin me rymyttiin Önnipöön kanssa Sipoon metsissä mun ”ottoisovanhempien” luona. Uusi Famu ja Fafa haki meidät perjantaisin koulun jälkeen ja mä sain nukkua Famon huoneen lattialla. Rakastin niitä viikonloppuja, rakastin metsän tuoksua ja edelleen niitten viikonloppujen muistot vetää mut koiran kanssa metsään vaeltamaan, tunnistamaan kasveja, lintuja ja eläimiä. Muistan miten me törmättiin Önnipöön kanssa valtaisalta tuntuneeseen naarashirveen, tuijotettiin hetki toisiamme ja jatkettiin sitten omiin suuntiimme.

Taisin olla vähän toisellakymmenellä kun olin ratsastusleirillä ja Önnipöö oli siellä Fammulassa. Veneretkellä se oli pudonnut tai hypännyt Fafan veneestä kenenkään huomaamatta ja uinut läheiseen saareen. Saaresta sen oli noukkinut purjehtimassa ollut pariskunta joka oli etsinyt koiran omistajaa radiokanavien kautta. Lopulta joku tuttu oli kuullut etsintäkuulutuksen, soittanut mutsille ja Önnipöö löysi tiensä takaisin kotiin. Sillävälin Fammo ja Fafa oli miettineet miten ne selittää tapahtuneen mulle. Tarina päätyi Ilta-Sanomiinkin otsikolla ”Don kuin Schollander”

Kun sain ajokortin Önnipöö kulki vakkaristi mun Nissan Micran takapenkillä. Kun joku tuli autoon, se puolusti reviiriään leijonan lailla, ja mä totesin yhtä lakonisesti sen hurjan räkäisen hyökkäyksen ylitse että se on täysin vaaraton. Tähän joutui aikanaan tutustumaan myös Fredde; tulikaste tulevalle puolisolle.

Ajan myötä Önnipööstä tuli sokea. Se ei ollut koskaan oppinut kakkaamaan hihnassa, joten jätkän kanssa oli ajettava Henry Fordin teollisuusalueelle, sinne aallonmurtajalle ja päästettävä se irti siellä jotta sen sai myös takaisin. Samoihin aikoihin se sai vuosisadan vatsapöpön ja muistan miten luuttusin lattioita ja kannoin heikentyneen koiran Kivenhakkaajankadulle Eläinlääkäriin tiputukseen päivittäin. Se oli niin heikko ettei siitä ollut kävelemään. Kyyneleitten seasta kysyin päivittäin pitääkö se lopettaa ja yhtä pontevasti Timo Talvio vastasi kysymykseeni jokaisena päivänä ettei vielä ole sen aika. Önnipöö toipui ja eli vielä monta onnellista vuotta. Önnipöö oli kuitenkin ensimmäinen kosketus siihen miltä elämä näyttää erivaiheissaan ja sen myötä opin suhtautumaan sydämellisesti vanhenemiseen. Se että on vanha ei tee kenestäkään yhtään vähempää, päinvastoin.


Kun önnipöö kuoli, olin jo muuttanut pois lapsuudenkodistani, oli päälle kahdenkymmenen, ja istuin pienen kaksion keittiössä itkien lohduttomasti Fredden nukkuessa yötyönsä jälkeisiä unia alkovissa. Önnipöö opetti kohtaamaan niin lapsuuden, vanhuuden kuin kuolemankin. Önnipöö opetti elämästä paljon. Önnipöön kanssa kasvoin aikuiseksi. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi