Tahdon Asiat

Kone levis... mun rakas Surface Pro 3 kohtasi mut aamulla mustalla ruudulla ja kieltäytyi sanomasta mulle hyvää huomenta. Ikää vehkeellä on vajaa vuosi. Onneksi laitteen sisältö on pilvissä, eli mitään en menettänyt. Tiistai-iltaan mennessä Microsoft toimittaa mulle tilalle toimivan samanlaisen koneen – maksutta. Ja tiistaina illalla, silloin lataan sieltä pilvistä kaiken takaisin, ja mulla on taas se sama ihana tietokone. Tänään näpsyttelen M:n Dellillä, ihan jees joo, ja sieltä pilvistä saa tännekin sen minkä tarvitsee. Kuvankäsittelyohjelma tosin puuttuu, ja näppiksen näppylät on ihan väärissä paikoissa. Mutta sunnuntai on tänäänkin ollut Martan päivä. Me käytiin yhdessä kaupassa. Me käveltiin se puolisentoista kilometriä ruokakauppaan, käytiin Starbucksissa sen kanssa kahvilla, vaellettiin metsissä, suolla ja poluilla pitkää kautta takaisin Fredden haettua meidän ostokset. Vastaan tuli ensin se suo. En ihan ollut ajatellut että on talvi, ja että metsä tulvii muuten...

Lauantaina istun yhden nuoren herrasmiehen kanssa alakerrassa. Kello ei vielä ole kahdeksaa ja kaikki muut nukkuu. Olkkarissa Martta jyystää henkitorvea niin että rouske käy. Mun vieressä se nuorimies syö omenaa ja juttelee mukavia.  Vika kuva kipsissä Eilen se pääsi hirveellä huudolla eroon kipsistään, ja seuraavan neljän viikon tavoitteena on taivuttaa polvea ja nilkkaa – ne kun ei tällä hetkellä taivu, ja opetella astumaan jalalle uudestaan. Eihän se kipsin poistaminen satu, mutta kun muistikuva edellisestä kerrasta ilman kipsiä on siltä illalta kun onnettomuus tapahtui, on muistikuva kipsittömästä jalasta tuskallinen ja täynnä kipua. Kukapa siihen kohtaan haluaisi palata. Tulevat viikot miehen jalka on sellaisessa mustassa monossa, ja eilen illalla mies nautiskeli kylvystä ekaa kertaa viikkoihin. Tältä näyttää iho kun se on ollut reilut kuusi viikkoa kipsissä Viikolla istuin töissä syömässä lounasta, niin kuin jokaisena arkipäivänä. Pöytään istaht...

Mulla on paljon lukijoita, joita ei kosketa erityislapsen vanhemmuus. Mulla on lukijoita, jotka seuraa blogia, koska heitä kiinnostaa elämä maailmalla, tai sisustus tai vaatteeta tai ihan vaan elämä yleensä, sellaisia joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tai suhdetta erityislapsen vanhemmuuteen, tai ehkä vanhemmuuteen ylipäätään. Sitten on ryhmä lukijoita joita se erityislapsen vanhemmuus koskettaa, ja jotka seuraavat blogia siksi että silloin alussa erityislapsi oli kirjoitusten keskipisteessä. Meillä on edelleen ne samat, kahdesta kolmeen erityislasta. Samalla me ollaan monesti ihan tavallinen perhe, sellainen jossa on helppoa aina välillä unohtaa että lapsilla on lista diagnooseja. Sellainen jonka elämä on monessa ja monesti aika tavallista. Me ollaan kasvettu pois ajasta jolloin seinät ja ovet oli täynnä kuvallisia ohjeita. Me ollaan kasvettu pois ajasta, jolloin väkersin autossa post-it lapulle sosiaalisia tarinoita, kun ruuhkan takia jouduttiin kääntymään vasemmalle sen si...

Aloitin bloggaamisen keväällä 2012, kohta neljä vuotta sitten. Näiden vuosien aikana on tapahtunut ihan valtavasti, mutta koko sen ajan olen kaivannut keinoa kertoa paikasta jossa asun. Minkälaista täällä on? Minkälainen on Yhdysvaltain luoteisrannikko – Pacific Northwest . Minkälainen on paikka, jossa koiran voi viedä niin hammaslääkäriin, sairaalaan, vaatekauppaan kuin parturiinkin? Minkälainen on paikka missä meri kohtaa lumisten tulivuorten huiput, missä pionit puskevat punaisia juurakoitaan mullasta tammikuussa ja metsä tulvii talvisin? Jokainen itsenäisyyspäivä, postaan feisbuukkiin videon Helsingistä – minun Suomestani. Tänään löysin vastaavan videon täältä, minun maailmastani, minun luonnostani, järvistä, joista ja merestä, elämästä Yhdysvaltain luoteisrannalla. Tällaista täällä on. Näissä metsissä samoilen Marttani kanssa, näiltä rannoilta poimin meritähtiä, ja näitä vuoria ihailen ajaessani töihin aamuruuhkassa. Eurooppa on meiltä kaukana ja Aasia lähellä. O:...

kuva Lääkäri marssii lounashuoneen ovesta sisään puhisten mennessään; ”On se nyt jumalauta ettei ihmiset usko että kiropraktikot tappaa...” Kysyn siltä silleen puolivarovaisesti, et kuka nyt on kuollut, ja se jatkaa puhinaansa: ”just kerroin potilaalle ettei se pysty hengittämään siks et sen kiropraktikko on manipuloinut sen pallean solmuun... Älä sä vaan perkele sano et sä käyt kiropraktikolla!!!” – Ei en käy. ”Hyvä, äläkä mene. IKINÄ” Sit se istuu mua vastapäätä syömään lounastaan, ja me puhutaan siitä mitä laittais päivälliseksi. Kumpikin meistä arvostaa hyvää ruokaa ja viiniä. Meillä on hauskat lääkärit. Musta on ihanaa kuunnella niitten lounasjuttuja ja välillä osallistua keskusteluun, niin kuin silloin kun ne hifisteli intuboinnista ja Amy totes että se ei halua käyttää mitään apuvälineitä, kun se pelkää että siltä menee tatsi jos se intuboi apuvälinein. Mä totesin, että tällainen tavis kuin mä voi rinnastaa tähän sen että mä taskuparkkeeraan aina ilman niitä tukia j...

Iltaisin tää on ihan tavallista... Jäin miettimään Salamatkustajan Sadun postauksesta sitä, että minkälaista on ihan tavallinen arki. Minkä päivän videoisin - en videoi, ikinä, mitään, tai mistä päivästä kirjoittaisin... siis jos haluaisin tavoittaa ihan vaan sen tavallisen. En tiedä. En osaa sanoa. Just nyt arki ei ainakaan ole tavallista. Koska se sitten on? Ei se ollut tavallista maanantaina, eikä se ollut tavallista eilenkään. Huomennakaan ei ole ihan tavallista. Entä ensi viikolla, tai ensi kuussa? Koska olis ihan sellaista tavallista? Ehkä sitten kun kenelläkään ei ole jalka poikki? Mut sit jollakin voi olla jotakin muuta, tai töitä liikaa tai joku muu mullistus menossa. Ei meillä taida koskaan olla – ihan sellaista tavallista. Mun mielikuvissa tavallisena päivänä kaikki herää aamulla ja pukee ja syö aamiaista ja lähtee tavallisesti töihin ja kouluun. Työpäivä ei ole erityisen tapahtumarikas, eikä tapahtumaköyhäkään. Tavallinen työpäivä olis sellainen keskimäärä...

Jos lauantaina oli aika autistista, oli sunnuntaina vuorostaan Martan päivä. Pääsi Martta toki lauantainakin lenkille, mutta sunnuntaina me mentiin pitkälle lenkille ja leikkideitille ja käytiin me koirakaupassakin sen kanssa. Martta pääsi kauppaan ostamaan herkkujaan; henkitorvia ja pikkukeksejä. Me katseltiin myös tuoretta peuransarvea ja kauriin sääriluuta. Martta kävi koirakaupan puntarissa ja painoi 19 kiloa. Sää oli keväinen ja metsässä etsin jo ensimmäisiä merkkejä tulevasta vehreydestä... Raparoosa roiskutteli kuralätäkössä. Seuraavaksi se päästeli loput höyrynsä Topin kanssa.  Kotona mä editoin kuvia ja meidän sylikoira on mukana...