noloa... vai onko?

Lauantaina istun yhden nuoren herrasmiehen kanssa alakerrassa. Kello ei vielä ole kahdeksaa ja kaikki muut nukkuu. Olkkarissa Martta jyystää henkitorvea niin että rouske käy. Mun vieressä se nuorimies syö omenaa ja juttelee mukavia. 

Vika kuva kipsissä

Eilen se pääsi hirveellä huudolla eroon kipsistään, ja seuraavan neljän viikon tavoitteena on taivuttaa polvea ja nilkkaa – ne kun ei tällä hetkellä taivu, ja opetella astumaan jalalle uudestaan. Eihän se kipsin poistaminen satu, mutta kun muistikuva edellisestä kerrasta ilman kipsiä on siltä illalta kun onnettomuus tapahtui, on muistikuva kipsittömästä jalasta tuskallinen ja täynnä kipua. Kukapa siihen kohtaan haluaisi palata. Tulevat viikot miehen jalka on sellaisessa mustassa monossa, ja eilen illalla mies nautiskeli kylvystä ekaa kertaa viikkoihin.

Tältä näyttää iho kun se on ollut reilut kuusi viikkoa kipsissä

Viikolla istuin töissä syömässä lounasta, niin kuin jokaisena arkipäivänä. Pöytään istahtaa yks meidän lääkäreistä. Jim on lämmittänyt oman lounaansa mikrossa, ottanut laatikosta haarukan, laittaa ekan haarukallisensa suuhun ja kysyy puhunko mä ruotsia. Puhun, joo... kuinka niin? Jim on alottanut teini-ikäisen tyttärensä kannustamana ruotsin kielikurssin netissä. Mä tuijotan sitä oman soppani ylitse ja kysyn et ihan oikeestikko? Niin se sanoo... ja me edetään siihen miten Suomessa on kaksi virallista kieltä, ja miten Suomessa kaikki osaa kumpaakin virallista kieltä – ainakin auttavasti. Ja se kysyy miten mä vielä tätä kolmattakin kieltä, ja kerron että suomalaislapset opettelee niitten kahden virallisen lisäksi vielä ainakin kolmannen, jos ei myös neljännekin kielen. Kerron myös miten itse vaihdoin ranskan opinnot laajaan fysiikkaan.

Se kysyy mitä Suomelle kuuluu. Mä sanon että vähän on kai epävakaata. Se kysyy että Nokian kaatuminenko sen on aiheuttanut. Mä sanon että osin joo, ja sit vielä moni muukin asia. Se kysyy syyttävätkö suomalaiset Microsoftia, ja mä vastaaan soppani ylitse, että osa syyttää, ja osa näkee että Nokian alamäki alkoi jo kauan ennen Microsoftia ja Elopia. Me puhutaan Presidentti Niinistöstä, sen puheesta ja hallitsemattomasta pakolaistulvasta. Kuuluisa lääkäri kohottaa kulmiaan ja toteaa että toihan kuulostaa pelottavalle. Mä sanon että täältä kaukaa katsottuna Suomi on murroksessa. Niin taloudellisessa, kuin rakenteellisessakin, ja että olen ihan samaa mieltä sen Presidentin kanssa siitä, ettei Suomi kestä määrätöntä määrää avuntarvitsijoita, ei mikään maa kestä. Ei vaikka ajatus on jalo ja kaunis. Täytyy myös myöntää omat rajansa.

Lopulta lääkäri kertoo asuneensa Uppsalassa opiskeluaikoinaan. Olen hämmästynyt. Olen ilahtunut. Pyydän sitä kertomaan sit kun se haluaa keskustella ruotsiksi.

Mono

Pakolaiset, ja maahanmuutto on vaikeita asioita. Tämä maa on rakennettu maahanmuuttajista, meillä on pitkät perinteet. Silti moni haluaa sulkea rajan terrorismin pelossa. Meillä ei pelätä raiskauksia, meillä pelätään terrorismia. Kumpikin pelko on yhtä tosi. Kummallakin pelolla on perusteensa, ja silti, jokainen kai sydämessään tietää että avuntarvitsijaa tulee auttaa. Missä menee raja? Mistä tiedetään ketä autetaan, ja tarvitseeko avunpyytäjä apua ihan oikeasti? On helppoa sanoa että kaikkia pitää auttaa. Se on helpompaa, sillä on eettisesti oikeammin vastata kyllä kuin ei. Missä menee raja? Koska voi sanoa ettei pysty enää auttamaan? Milloin saa sanoa että pelottaa liikaa? Pitääkö avata oma kotinsa avuntarvitsijalle, sille tuntemattomalle? Avaisinko minä? En. Haluaisin sanoa kyllä, mutta totuus on että en avaisi. Kuulostais paljon kauniimmalta sanoa että majoittaisin meille kymmenen pakolaista – miehiä tai naisia, mitä väliä. En majoittais. Jos ne laitettais telttakylään tohon meidän jaliskentälle, olisin huolissani. Veisin keittoa ja leipää ja vaatteita, mutta olisin silti huolissani.

Teen testin meidän presidenttiehdokkaista... vaalikoneen. Vaalit on syksyllä, eikä ehdokkaatkaan ole selvillä. Tällä kertaa kaikki ehdokkaat tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tärähtäneitä. Trump on täys sekopää, ja Marco Rubio on paljastunut niin avoimen avioliittolain, kuin abortinkin vastustajaksi. Jälkimmäisen siinä määrin, ettei edes insesti, raiskaus, sikiön kuin äidinkään terveyden vaarantuminen ole peruste raskauden keskeyttämiselle. Olen itse keskeyttänyt raskauden, en voi äänestää tätä ihmistä. Bernie Sanders puhuu vaaleanpunaisista elefanteista; ilmaisesta koulutuksesta ja terveydenhuollosta ilman veronkorotuksia. Se yrittää myydä ilmaista lounasta, vaikka jokainen kai kuitenkin tietää ettei mikään ole ilmaista. Sitten on Hillary – patologinen valehtelija. Mihin me vielä joudutaan... Aika moni sanoo muuttavansa Kanadaan. Tai ehkä Meksikoon.

mitäs tähän sit pitäis sanoa...