Tahdon Asiat

Istuin tässä taannoin aamuvarhaisella – kauan ennen kukon kiljaisua – nautiskelemassa aamukahvistani kun viereeni tepasteli silmälasipäinen nuoriherra. Se kipusi mun syliin unentuoksuisena ja seurasi hiljaa mun puuhia. Minä luin. Luin blogeja. Sitten se kysyi; Miksi tossa on noin? – Ai mikä? ”No toi, miksi toi on noin?” Kysyy poika osoittaen blogin banneria. Vastaan ja kerron että blogi kertoo suomalais-ranskalaisesta perheestä, joka asuu Ranskassa, rivieralla. Mä jatkan mun blogikierrosta, mutta nyt aamuinen lapsi kysyy jokaisen uuden blogin kohdalla kuka sitä kirjoittaa, ja missä sen kirjoittaja asuu. Lapsen silmin hahmotan miten mielenkiintoista tää oikeastaan onkaan. Siinä me istuttiin, kahdestaan, ja käväistiin suomalaisten naisten luona kyläilemässä; Turkissa, Sudanissa, Ranskassa, Herttoniemessä, Islannissa, Espoossa, Kabulissa, Töölössä ja Turussa. Erilaisissa perheissä ja kodeissa. Kiitos tunnustuksesta Marika ! Marikan kirjoituksista tulee hyvälle mielelle ja sielt...

Että olipahan viikko. Jotenkin musta tuntuu että totean tän melkein jokaisen viikon päätteksi, mutta tällä kertaa, tää viikko saattaa saada jopa vuoden viikko palkinnon. Tiedättekö, sellainen joka jo sunnuntaina kalenteria katsellessa saa huokaamaan, ja miettimään että miten tästä selvitään hengissä. Siihen kun sit vielä lisätään kaikki se muu ylimääräinen, mitä tälle viikolle sattui osumaan ja tapahtumaan on suorastaan ihme että on perjantai ja kaikki on hengissä ja kai kohtalaisen järjissäänkin. Ensinnäkin lomalta palaaminen on ainakin meillä aina vähän kimuranttia. Jopa kolmen arkipäivän poissaolo tekee sen että maanantaina arkirutiinit hakee paikkaansa. Yhtä ahdistaa, toinen vipeltää ja kolmas murjottaa. Maanantai Aloitan maanantaiaamun istumalla koululla Ollipollin palaverissa. Meitä istuu saman pöydän ääressä; reksi, apulaisrehtori, opettaja, erityisopettaja, koulupsykologi, oppilaanohjaaja, toimintaterapeutti, puheterapeutti, lukiopettaja ja allekirjoittanut. Yhteen...

Jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön... Nyt sekin päivä on sitten nähty. Mörökölli tuli ja vei. Takki käännetty ja sanat syöty. Takin on tosin joutunut kääntämään aika moni muukin. Sillä vastoin kaikkea järkeä ja kaikkien odotuksia on meillä marraskuun kahdeksantena vaalit, ja vaaleissa ehdokkaana melko huono ja totaalisen mahdoton ehdokas. Tuntuu siltä että useimmat äänestää enneminkin jotakin vastaan kuin jonkun puolesta. Meillä on edessä sangen poikkeukselliset vaalit ja monella on oikeasti ja aidosti pelko persiissä – mitä jos se voittaa kuitenkin? Viimeksi vartti sitten juttelin omalla kuistillani naapurin frouvan kanssa. Valkoinen kristitty. Kotoisin keskilännestä, konservatiivisen kasvatuksen saanut. Nainen, joka ensimmäistä kertaa elämässään äänestää demokraattia. Mun eka kerta oli taannoin, kun äänestin Pekka Haavistoa. Siihen saakka olin aina ja uskollisesti pitäytynyt konservatiiveissa. Mutta et oikeesti pitäis äänestää täysin tärähtänyttä sosiopaattia...

ranta aamuauringossa Me saatiin kutsu kihlajaisiin. Hyvä ystävä on menossa naimisiin ja juhlatkin olis yhdessä meidän lempparipaikoista. Fredde vastaa että me tullaan samaan aikaan kun mä klikkaan kohtaa ”ehkä”. Pöydän ylitse sanon Freddelle, että tottakai mennään kunhan saadaan lastenvahti, ja niitä ei meidän laumalle ihan puussa kasva. Tai siis totuuden nimissä meillä on tasan yksi luottolastenvahti, joten on sellaiset niinkuin fifty-sixty mahikset että mennään tai ollaan menemättä. Mennään jos lastenvahdilla sattuu olemaan vapaata. se on tällainen... ensin stä ujostuttaa... Kun seuraavana päivänä selviää että ei mennä, me ollaan kävelemässä rantakatua pitkin kohti lomataloa. Fredde kohauttaa hartioitaan ja sanoo että sellaista se on. Me ollaan Fredden kanssa yhtämieltä siitä ettei lastenvahtipalveluista ole meille, ja että sen verran monta kertaa ollaan muutenkin haukattu hapanta että on parempi tyytyä tilanteeseen ja jäädä kotiin. Tässä kohtaa sanon sen lauseis...

Pöydällä lojuu Tättiksen uusi päiväkirja. Yksi sen kehityskeskustelun anneista oli opettajan kehoitus ruveta kirjoittamaan myös kotona. Ne kirjoittaa koulussa päivittäin ja Tättis valittaa että aloittaminen on vaikeeta. Illalla se istui tossa pöydän ääressä tuijottaen tyhjää sivua. Yritän kannustaa ja olen sen mielestä lähinnä aika urpo. Kuka nyt kirjoittaisi siitä ettei ole mitään sanottavaa... Mä tiedän ihan tasan tarkkaan miltä siitä tuntuu.  Muistan kuinka lapsena aloitin varmaan sata päiväkirjaa. Aloitin siististi päivämäärällä ja raportoimalla päivän tapahtumat. ”Tänään...” Viimeistään viidennen päivän kohdalla into oli lopahtanut, usein jo ensimmäisen jälkeen. En ymmärtänyt miksi ihmeessä joku haluais kirjoittaa. Koulussa kirjoitin asia-aineita, se oli ainoa tekstilaji jonka osasin. Jossakin vaiheessa, kuin salaa – mutta vasta aikuisena – kirjoittamisesta tuli tärkeää. Kirjahyllyssä on rivikaupalla päiväkirjoja täynnä ajatuksia, osa niin mustia ettei niihin ...

mun lauma Myrskyn jälkeen tuli aurinko. Sitä ennen me tosin käytiin Tättiksen ja Martan kanssa myrskylenkillä ja opittiin muutama asia. Myrskyssä hiekkarannalla sadepisarat sattuu koska niissä on hiekkaa ja että mun uusi tyylikäs sadetakki on muuten tosi hieno, mutta se ei pidä vettä. Toimii siis kaupunkiolosuhteissa lauantaiostoksilla, ei myrskyssä merenrannalla. josko tällä pärjäis vähän aikaa... Ekaa kertaa koskaan me ajettiin autolla aamiaiselle, koska – sade. Pohdittiin mitä tehdään samalla kuntilattiin aamiaista. Lettuja ja mansikkahilloa laumalle. Kolme räiskälettä Tättikselle ja Kentsulle, Yksi Ollipollille. Tarjoilija oli vakuuttunut siitä että Ollipolli oli tyttö, huolimatta lukuisista she-he korjauksista ja jannun kuitenkin keskimääräistä rouheammista silmälaseista. Mutta kun pojilla on lyhyt tukka, ja tytöillä pitkä. Kentsun irokeesi kuitenkin tuntui kuuluvan pojalle pituudesta huolimatta. Merimuseo? Akvaario? No ihan alkuun tarvitaan kuitenkin Freddell...

ei täällä kylmä ole... Täällä me ollaan, ja täällä on just tasan yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää. Edellisen kerran me osuttiin myrskyyn täällä ollessamme Tättiksen ollessa nelikuinen, silloin oli elokuu. Kunhan päivä valkenee me lähdetään Martan kanssa katsomaan aaltoja. Illalla sängyssä lehteä selatessani törmäsin Oregonin matkailumainokseen, siinä sanottiin jotenkin näin; ”Jos saavuit rannalle bikineissä, joku kyllä varmasti lainaa sinulle villapaidan. Me ollaan ystävällisiä.” edellisessä myrskyssä turvassa sadetakin sisällä Lauman syksyn kehityskeskustelut oli hellyyttäviä. Ensinnäkin tän ekan vetää lapset itse. Ollipollia ujostutti. Se tuijotti sormiaan ja varpaitaan, samalla kun mumisten veti miitinkiä. No, mun tavoitteet olis tota opetella lukemaan kokonaisia sanoja, ja mä tykkään matematiikasta – jätkä virkoaa ja virnistää – itseasiassa mä oon luokan paras matikassa... Opettaja naurahtaa ja myöntää että niin kyllä oletkin. Po...