Siirry pääsisältöön

kehityskeskusteluissa

ei täällä kylmä ole...


Täällä me ollaan, ja täällä on just tasan yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää. Edellisen kerran me osuttiin myrskyyn täällä ollessamme Tättiksen ollessa nelikuinen, silloin oli elokuu. Kunhan päivä valkenee me lähdetään Martan kanssa katsomaan aaltoja. Illalla sängyssä lehteä selatessani törmäsin Oregonin matkailumainokseen, siinä sanottiin jotenkin näin; ”Jos saavuit rannalle bikineissä, joku kyllä varmasti lainaa sinulle villapaidan. Me ollaan ystävällisiä.”

edellisessä myrskyssä turvassa sadetakin sisällä


Lauman syksyn kehityskeskustelut oli hellyyttäviä. Ensinnäkin tän ekan vetää lapset itse. Ollipollia ujostutti. Se tuijotti sormiaan ja varpaitaan, samalla kun mumisten veti miitinkiä. No, mun tavoitteet olis tota opetella lukemaan kokonaisia sanoja, ja mä tykkään matematiikasta – jätkä virkoaa ja virnistää – itseasiassa mä oon luokan paras matikassa... Opettaja naurahtaa ja myöntää että niin kyllä oletkin. Pojan toinen tavoite oli harjoitella pitämään pulpettinsa sellaisessa järjestyksessä etä sieltä ehkä löytääkin jotakin. Mukavinta koulussa oli matematiikka.



Seuraavana aamuna istuttiin Kentsun keskustelussa. Sanavalmis elohiiri istui. Keinuvalla ja pyörivällä tuolillaan ja keinui ja pyöri menemään. Se veti tilaisuutta niin kuin ois koko elämänsä pitänyt palavereja. Muistiinpanoja oli tosin vähän hankalaa lukea kun ne oli kohtalaisessa epäjärjestyksessä, mutta se ei menoa, saati iloa haitannut. Kentsun tavoitteet liittyi järjestelmällisyyteen – yllätys, yllätys – työn jälkeen ja matematiikkaan. Kielen- ja kirjallisuuden puolella oli tavoitteena opetella käyttämään isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä. Niin, ja sit sen tavoite oli oppia lukemaan niin kuin sisko. Tilaisuuden jälkeen opettaja laittoi mulle perään sähköpostia ja pyysi kotona vähän harjoittelemaan vähennyslaskua, Kentsun mielestä kun on yhdentekevää onko se 1-6 vai 6-1. Tai siis ope lähinnä kysyi että onko meillä vanhemmilla jotain ideoita siihen millä sen sais hahmottamaan mitä eroa näillä kahdella on.



Ja sitten Tättis. Tättiksen tilaisuudessa oli mukana opettajan lisäksi myös erityisope. Lapselta edellytettiin selkeästi jo vähän enemmän tässä palaverin pitämisessä. Tättiksellä oli edessään runko jonka mukaan edettiin kun se kertoi tavoitteistaan ja haasteistaan ja esitteli koulutyötään. Post-it -lappusin se oli merkkaillut vihkoihin mitä se haluaa näyttää mulle. Prinsessaa hermostutti ihan valtavasti ja me kolme aikuista kehuttiin ja kannustettiin, puhuttiin siitä miten palaverin pitäminen on monelle aikuisellekin haastavaa ja siksi sitä on hyvä harjoitella. 

Me ratkottiin sekin ongelma ettei tättis voi syödä koulussa koska sitä ällöttää ne ruokalan likaiset pöydät ekaluokkalaisten jäljiltä, ja maanantaina pakkaan sille mukaan kosteuspyyhkeitä jotta se voi ensi siivota ennen kuin istuu alas syömään. Sit me puhuttiin lukemisesta. Mä pyysin apua siihen mistä ja miten löytää sopivia kirjoja meidän rinsessalle. Opettaja katsoo mua ja kysyy että tiedänhän mä että se lukee hyvin? Vastaan et joo. Se hakee testitulokset ja mä meinaan pudota tuolilta kun ymmärrän että lapsen lukemisen ja luetunymmärtämisen tason on suunnilleen samalla tasolla kuin opettajalla ja mulla. Opettaja sanoo että se voi lukea ihan mitä vaan, minkä vanhemmat katsoo sopivaksi luettavaksi kahdeksanvuotiaalle. Se kehottaa haastamaan sitä asiakirjallisuudella, elämänkerroilla ja historialla. Istun hiljaa. Olen yhtäaikaa ihan hillttömän ylpeä ja vähän kauhuissani. Oikolukijana olen käytänyt Tättistä jo useamman vuoden, mutta että sen lukutaito ja luetunymmärtäminenkin on aikuisen tasolla...

luettavaa lapselle?


Seuraava kierros on keväällä välitodistusten jälkeen. Nyt katsotaan kun sade piiskaa ikkunoita ja tuuli heiluttaa pihan pensaita.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...