Siirry pääsisältöön

minä en tunne sinua enää

Toisen naapurin ikkunassa. 


Haluaisin olla kirjoittamatta politiikasta, mutta kun se on kaikkialla. Juuri nyt tämä maa elää ja hengittää politiikkaa meidän jokaisen eläessä keskellä jonkinlaista kornia tositeeveeohjelmaa. Ihan sama se millä puolella olet, vai yritätkö olla olematta, se ulottaa lonkeronsa kyllä sinuunkin – halusit tai et.

Samassa korttelissa, sen toisessa päädyssä asuu naapuri, ystävä vai entinen ystävä. En tiedä mikä. Ikkunassa on edelleen ne Trumpin vaalikyltit ja jokainen aamu ja iltapäivä kävellessäni lasten kanssa koulubussille ja sieltä takaisin tuijotan niitä kylttejä. Mietin osataanko me enää istua alas viinilasilliselle. Osataanko me enää puhua jostakin muusta. Osataanko me enää koskaan olla mitään muuta kuin puolesta ja vastaan. Yhtäkkiä välissä on ammottava kuilu – TRUMP. Minä en tunne sinua enää, vai enkä minä koskaan tuntenutkaan sinua. Olenko mä koskaan edes tuntenut tätä ihmistä jonka kanssa olen istunut niin monta mukavaa iltaa. Jonka kanssa olen naljaillut, jonka lapset on aina olleet läheisiä ja tärkeitä.

Bussipysäkillä katson lasten koulutovereitten vanhempia, omia naapureitani, enkä osaa olla miettimättä kuinka moni niistä pyskillä seisovista äideistä ja isistä on peloissaam tai vähintäänkin huolissaan perheensä tulevaisuudesta. Uusitaanko viisumeita? Perutaanko kansalaisuushakemus? Uskaltaako maasta poistua, jos ei enää pääsekään takaisin. Täällä on perhe, koti ja elämä. Tuntuu epäreilulta olla suojassa, turvassa – uloittumattomissa. Olenhan itsekin emigrantti. Lähinaapurit – valkoinen perhe Puolasta – huokaisee helpotuksesta, kansalaisuushaastattelu oli viimeviikolla, he ovat turvassa. Kadun toisessa päässä amerikkalais-hollantilainen perhe miettii miten perheen käy, jatketaanko isän viisumia vai joutuuko perhe muuttamaan takaisin Hollantiin koska isän vuositulot eivät ole riittävän korkeat uusien sääntöjen mukaan.

Koulussa ne on puhuneet poikien kesken muurista. Kuusivuotiaat keskenään pohtii välitunnilla asioita joiden ei pitäisi koskettaa kuusivuotiaan amerikkalaislapsen maailmaa, ja silti se koskettaa. Lapset keskenään, kreikkalainen, iranilainen, intialainen, pari suomalaista, yksi kolmannessa polvessa suomalainen - ystävät. Yhtäkkiä jokainen tietää mistä kukakin on kotoisin ja mikä on kenenkin emigraatiostatus.


Kyllä minäkin haluan työllistää jo täällä olevia työikäisiä työnhakijoita ennen kuin palkataan maailmalta lisää. Kyllä minäkin haluan asua turvallisessa maassa. Kyllä minäkin olen sitä mieltä että sotaveteraanit ovat tärkeitä ja että omistakin pitää huolehtia. Kyllä minäkin... mutta ei näin. Tämä ei ole oikein. En marssi muitten mukana koska pelkään. En marssi muitten mukana koska minulla on kotona kolme lasta ja haluan nähdä niitten kasvavan aikuiseksi. Pelkään silmitöntä väkivaltaa. Pelkään äärioikeiston väkivaltaisia hyökkäyksiä. En pelkää muslimeja. En pelkää pakolaisia. En pelkää mamuja. Minä olen mamu. 

Onneksi on aurinko ja metsälenkit.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

koekaniini - mukana tutkimustyössä

Puhelimen näytöllä vilkkuu liiankin tuttu puhelinnumero ”Yläkoulu – terveydenhoitaja”, on maanantai ja kello tuskin kymmentä. Tiedän jo ennen vastaamista, että mentävä on, hakemaan poika kotiin. Laitan palaverista äänet pois ja vastaan: ”Hei Alina, onko taas aika?” – Joo, ottanut lääkkeet 45 minuuttia sitten eikä olo helpota. Varttia myöhemmin harmaankalpea teini marssii huoneeseensa, sulkee verhot ja käy nukkumaan herätäkseen tunteja myöhemmin. Minä palaan mun palaveriin. Huonolla tuurilla sama kuvio toistuu myös tiistaina. Eletään helmikuun alkupäiviä ja vastaavanlaisia koulupoissaoloja on jo ehtinyt kertymään seitsemän, tammikuusta. Päänsärkypäiviä yhteensä reilu kymmenen. Laitan viestiä päänsärkypolille ja saan ajan seuraavalle viikolle.  Päänsärkypolin neurologi on ihan mieletön tyyppi. No, meidän lastensairaala nyt muutenkin on aika ihana, mutta jotenkin se miten nää kohtaa teinin ihmisenä, ei sairautena. Kyselee tietokonepelit ja elokuvat, myöntää avoimesti, että vaikka se e...

Davi

Pieni käsi ottaa tiukasti kiinni mun kädestä, käännän katseeni käden omistajaan, ruskeasilmäiseen poikaan, jonka paita on päällä takaperin, napit selässä. Lapsen katse on tarkka ja kysyvä: Kuka sinä olet? Katson lasta, laskeudun hänen tasolleen ja hymyilen, kysyn, onko hän kenties Davi? Kerron hänelle olevani Ms M. Poika nyökkää. On vuoden toinen kouluviikko ja eskarilaisten ensimmäinen koulupäivä. Davi on viisivuotias eskarilainen ja yksi koulun monikielisistä oppijoista.  Muutama päivä myöhemmin sama pikkumies juoksee perässäni koulun käytävällä ja takertuu kahdella kädellä mun jalkaan. Toinen koulun MLL*-opettajista seuraa perässä ja muistuttaa pientä poikaa, että hänen pitäisi olla ruokailemassa luokkatovereittensa kanssa. Kommunikaatiovälineenä ovat lähinnä viittomat ja taskutulkki sillä yhteistä kieltä meillä ei vielä ole. Saatan pojan ruokasaliin opettajan kanssa ja pääsen lopulta jatkamaan omaa matkaani. Pienestä takiaisesta tulee kuitenkin vakituinen seuralainen myös minul...