Siirry pääsisältöön

tänään en tehnyt mitään



Tammikuun alusta olen ollut lomalla. Tammikuun alusta olen ollut kotiäiti eikä kotiäidit oikeesti ole lomalla. Kotiäiti on aina töissä 24/7/365, ilman oikeutta lomaan. Tammikuun alusta olen täyttänyt päiväni ensin perheen elämän takaisin raiteilleen saattamisella, meillä on otettu käyttöön tai ehkä ennemminkin palautettu käyttöön ne tietyt säännöt joiden mukaan lukuminuutit tulee tehtyä, kotityöt on tehty ennen peliaikaa eikä peliaikaa ole loputtomasti. Ei eletä pellossa, ei olla kuin ellun kanat.

Tammikuussa kaikki sairasti ja ne jotka ei sairastaneet, niitten kanssa keskityttiin yllämainittuihin asioihin. Vähän aikaa siinä meni ja vihdoinkin on saavutettu tilanne jossa kaikki ei ekana ryntää yläkertaan pelaamaan. Peliaddiktin joutuu joskus kaivamaan sängyn alta iPadin kanssa.

Tammikuussa ilmoittauduin vapaaehtoiseksi opettamaan jannujen luokkaan matematiikkaa ja lukemista ja biologiaa. Älkää käsittäkö väärin, onhan niillä siellä luokissa opettaja, mutta mä olen ollut mukana syventämässä opittua tietoa ja sitä mihin niitä opittuja asioita voi käyttää muualla kuin matikankirjassa tai luokkahuoneessa. Tammikuussa kummankin pojan luokka oppi että paperintaittelukin – origamitaide – on matematiikkaa.

Tammikuussa olin LÄSNÄ. Tammikuussa poikien kaverit oppi että niillä on äiti. Tammikuussa multa kysyttiin että eikö ole ihanaa olla vaan kotona, enkä mä ollut ihan varma. En ollut ihan varma sopiiko mulle se että elämä pyörii kodin ja koulun ja lasten ympärillä.

Helmikuun aikana jatkoin edellisiä mutta keskityin miettimään sitä mitä mä haluan.

Helmikuussa istuin naisten kanssa pubissa ja tuskailin. Seurassa muutama korporaatiohai, yksityisyrittäjä ja kotiäiti. Sanoin että haluan jotakin muuta, mutta haluan silti myös lapset ja perheen. En halua lastenhoitajaa lapsille sen enempää kuin avainkaulalapsiakaan. Helmikuussa aloitin Martan koulutuksen. Kuukaudessa Martasta on tullut bussipysäkin stara ja nekin jotka ennen vaihtoi Martan nähdessä toiselle puolen katua, tulee nykyään arasti tervehtimään Martta-tätiä, tai ainakin tietää ettei Martasta tarvitse välittää, se on harmiton.

Helmikuussa hain sijaiseksi meidän koulupiiriin ja sain ensimmäisen työpaikan. Lauman mielestä se oli parasta ikinä.

Helmikuussa jututin kahvin ääressä kaikkia niitä ystäviä jotka tekee uraa kiinteistövälittäjänä. Kysyin ja kyseenalaistin. Kysyin lisää ja katsoin asiaa eri näkökulmista. Helmikuussa ilmoittauduin lopulta tekemään LKV-tutkintoa. Helmikuussa otin yhteyttä siihen suurimpaan ja kauneimpaan välitystoimistoon ja pääsin lopulta juttusille – suhteilla. Siihen että Rick lopulta soitti tarvittiin yksi niistä ystävistä, niistä jotka tekee duunia välittäjänä siinä samassa firmassa ja taitaa tienata lähemmäs puoli miljoonaa vuodessa – huippumyyjä. Sain työpaikan siinä välitystoimistossa johon kaikki haluaa. Toimiston vetäjä sanoi että hän haluaa että asetan lapset ja perheen etusijalle. Hän haluaa että teen tukkapörrössä aamutohveleissa ja yöpaidassa töitä kotoa. Hän haluaa että minä viihdyn.

Tänään lepäsin. Lapset on ruodussa. Työkuviot on selvitetty. Tänään en tehnyt yhtään mitään. Aamulla kävelin laumani koulubussille Martan kanssa. Vilkaisin pääotsikot sanomalehdistä, söin aamiaiseni blogeja lueskellen ja naamista selaillen. Petasin itselleni ja Martalle lokoisan paikan yläkertaan ja katsoin telkkaria useita tunteja kunnes tuntui hyvältä ottaa pienet päikkärit. Heräsin kahden jälkeen ja laitoin lounasta. Luin kirjaa koiraani silitellen. Hain lapset koulubussilta ja huusin vähän. Fredde toi mukanaan pullon skumppaa, olihan se tehnyt hyvän diilin töissä ja hommannut meille vielä ilmaisen lomankin.



Viikko vielä lomaa – ihan oikeaa lomaa. Sen jälkeen alkaa vähitellen uusi ja uudenlainen arki, palasista koottu, toivottavasti meille sopiva. 


Just nyt, kaikki on paremmin kuin hyvin. Just nyt, lauma pelaa olkkarissa lautapeliä ja mä kirjoitan. Fredde surffaa ja lasissa on skumppaa. Kohta syödään päivällistä. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...