marjassa

Koulun alkuun on huomenaamuna kaksikymmentä päivää. Siihen että alkaa koululla säätäminen erilaisissa tutustumistilaisuuksissa on kaksitoista päivää, kaksitoista päivää liikaa. Ei niin että odottaisin tulenpalavasti koulujen alkamista, ei. Meillä on ollut tosi kiva kesä ja mun puolesta voitais jatkaa samaa tahtia vaikka koko kouluvuosi, mutta kesän kääntyessä kohti loppuaan ja kouluun paluun lähestyessä, kasvaa ahdistus tulevasta muutoksesta, ja se on hetkittäin kipeää katsottavaa. Tämä vuosi on Tättikselle vaikeampi kuin edeltävä, ja nukkuminen loppui jo viikko sitten. Kaksi viikkoa se on joko nukkunut meidän sängyssä tai mä sen vieressä sen sängyssä. Minä silittelen lapseni uneen ja ilman unilääkettä sen uni loppuisi pian puolenyön jälkeen vaihtuakseen loputtomaan pyörimiseen. Meidän yövaeltelija.

Yks marjastaja.

Kentsukin oirehtii lisääntyneellä säätämisellä, ja se juoksee ympäri kämppää suojalasit silmillään valloittavan kikatuksen säestämänä. Peittojen kulmat on taas pureskeltu ja Paidan helmassa on hampaitten jäljiltä reikä. Sen ahdistus on jotenkin huomaamattomampaa verrattuna siskoon, jonka hätä on äänekästä ja näkyvää. Muistutan lapsiani että rehtori on aina ennenkin tiennyt kuka on paras opettaja kenellekin. Ihan varmasti se tietää myös tänä syksynä.

Saaliiksi tuli puolisentoista litraa karhunvatukoita.

Koira nukkuu mun jaloissa kun kirjoitan. Aiemmin se oli meidän kanssa marjassa, tossa lähimetsässä vaan. Meillä kun on metsä johon mennä marjaan, se metsä joka painaa aina vaa'assa paljon kun pohditaan että pitäiskö muuttaa - ei muuteta. Yhteistyöllä me saatin karhunvatukat piirakkaan alle vartissa piikikkäitten oksien notkuessa marjojen painosta auringonpaisteessa. Oliipolli pelkäsi piikkejä ja sen astian pohjalle kertyi vain muutama marja. Kentsu keskittyi syömään suoraan puskasta Martan kanssa ja hyppimään ympäriinsä kuin heinäsirkka. Tättis ja minä tehtiin varsinainen työ. Kentsu osoittaa kukkaa ja kysyy mikä se on, vastaan että fireweed – maitohorsma. Yksittäisen horsman taustalla kasvaa villinä oregoninomenapuita.

Oikealla jääkaappipakastin ja ruokakomeron ovi. Vasemmalla hella ja mikroaaltouuni. Keskellä Ikean saareke a sen takana tiskiallas ja ikkuna josta pilkistää naapuritalon seinä. 

Kotona Tättis vatkasi munat ja sokerin, minä mittasin jauhot. Ohimenessäni kuvasin keittiön blogihaasteeseen, vaikkei sellaista tyypillistä amerikkalaista keittiötä taida oikeastaan ollakaan. Hella on suuri ja sen yläpuolella mikroaaltouuni. Ne yhdistettynä ruokakomeroon on kai aika amerikkalaisia. Lavuaarin yllä olevasta ikkunasta näkyy naapuritalo. Toisin kuin monessa vähän vanhemmassa tai isommassa talossa, meillä ei ole lainkaan erillistä ruokailutilaa vaan meidän ruokapöytä on samassa tilassa kuin keittiökin. Pöydän ääreen on tarvittaessa istutettu kaksitoista. Ilman säätämistä se nielee kymmenen aikuista.

Piirakkatalkoitten jälkeen lähetin lauman ulos naapurin lasten kanssa. Loppukesästä kielii myös se että kinaa syntyy helpommin kuin kesäloman alettua. Jos jokainen päivä leikkii jonkun kanssa useamman tunnin, niin syntyyhän siitä kahnausta, eikä sitä ainakaan auta meidän neidin vaativa äänensävy. Nelivuotias on oppinut sanomaan ettei se tahdo, eikä sen päätä käännä sen enempää Tättis kuin isosiskon tomerat sanatkaan. Riidan ratkoo marjapiirakka ja hetkeä myöhemmin koko ryhmä istuu meidän pihassa syömässä, jannut kertoo rintaansa röyhistellen että ihan itse on kerätty, Ollipolli toteaa että ainoa tapa saada tuoretta. 

Hella on seitsemän vuotta vanha ja ollut aika armottomassa käytössä. Uunin lämpötilaan ei enää ihan voi luottaa ja leipomisesta on tullut taidetta. Jossakin vaiheessa nää koneet vaihtuu niin muodikkaisiin valkoisiin. 

Ruokakomerossa säilyy kaikki kätevässä sekamelskassa. 

Roskiksen/kierrätysastian olis voinut laittaa myös vaunuun tiskialtaan alle, mutta me haluttiin käyttää tila pesuaineille. Saarekkeen hyllyiltä löytyvät valurautaiset paistinpannut, teräksiset kulhot ja kaikki kattilat.