Siirry pääsisältöön

on ollut tuuria



Lomille lomps ja takaisin arkeen pomps vai miten se nyt menikään. Vielä ei tosin ole arki, vaan sunnuntai-iltapäivä ja yläkerrassa rumpsuttaa pesukone ja kuivausrumpu. Mutta miten loma meni?

Vuosikaudet meillä oli aivan armottoman hyvä tuuri säiden suhteen, ollaanhan me lomalla paikassa jossa vuoden keskimääräinen sademäärä on reilut 1900mm ja jopa heinäkuun päivän korkein lämpötila keskimäärin vain 18C:sta. Vertailuksi, meillä kotona Redmondissa heinäkuussa on keskimäärin 28C:sta ja vuodessa sataa 1000mm. Sateisimmat kuukaudet Seasidessa Oregonissa ovat talvikuukaudet marraskuusta tammikuun loppuun, mutta jopa kesäkuukausina sataa. Meillä on kuitenkin menneiltä vuosilta valokuvia auringosta, kesävaatteista ja jopa siitä kun ollaan uitu tyynessämeressä. Meriveden lämpötila vaihtelee yleensä jossakin 9:n ja 15C:en välimaastossa. Ehkä jotain perspektiiviä Oregonin rannikon ilmastoon antaa se tosiasia että Columbia-joen suisto on yksi maailman vaarallisimmista vesialueista ja sen lempinimi on "tyynenmeren hautausmaa". Jokainen Yhdysvaltain rannikkovartiolaitoksen meripelastajista harjoittelee Cape Disappointmentin asemalla ennen valmistumistaan oppiakseen työskentelemään voimakkaitten viratusten ja arvaamattoman sään kanssa. 



Niin että on ollut tuuria. Monta vuotta aurinkoa. Joskus vähän tuulista ja viileää, mutta aurinkoa kuitenkin. Se tuuri loppui viime keväänä, kun me vietettiin viikko vesisateessa ja koettiin se historiallisesti kovin kevätmyrsky niin puutarhahuonekalujen kuin lastenkin lennellessä. Realiteetit tuli tarkastettua myös tällä reissulla kiinanmyrskyjen myötä. Toki sateeseen saatiin taukoja ja hetkittäin oli jopa aurinkoista, mikäs siinä. Sadevaatteille saatiin kuitenkin käyttöä ja eilen satoi niin ettei ulos oikeasti voinut mennä edes sadeasussa. Sadeasu tarkoittaa sydvestiä, sadetakkia, kauluria, sadehousuja ja kumisaappaita. Rankkasade yhdistettynä puuskaiseen myrskytuuleen piti huolen siitä että kastuit kuitenkin. Kokeilin. Kävin lenkillä Martan kanssa. Kuvittele olevasi pesukoneessa, siis ei suihkussa vaan pesukoneessa. Tuuli puhalsi rannalla hiekkaa ja suolavettä, on muuten uskomatonta että läpimärkä hiekka jaksaa edelleen lentää tuulen mukana.




Kerrankos sitä tuumattiin, ja nautittiin takkatulen loimusta. Takkatulen loimu käy vaan nopeasti vanhaksi kun tilaa on rajallisesti, lautapelit pelattu, kirjat luettu ja kolmikolla loputtomasti aikaa riehua ja riidellä. Riidanhan saa riidankylväjä aikaiseksi ihan mistä tahansa, jopa kesken sen elokuvan jonka kaikki halusi katsoa.




Fredde muistuttaa vähän kissaa. Se loikoilee mielellään punkkulasin ja juustolautasen kanssa takan edustalla, mutta ulos sitä ei sateella saa muuten kuin autolla. Fredde on kesänlapsi joka tarvitsee aurinkoa ja lämpöä, eikä nyt muutenkaan ole mikään varsinainen ulkoilmaihminen. Fredde on pesunkestävä kaupunkilainen jonka perheellä ei edes ollut kesämökkiä. Toisin kuin minä se ei viettänyt lapsuudenkesiään maalla lantaa lapioiden ja ratsastaen, vaan kaupungissa tai korkeintaan asuntovaunuillen. Metsässä se kulkee mun perässä, koska se ei voi kulkea hämähäkinseitin läpi; siinähän on hämähäkki ja hämähäkit puree! Myönnän. Hämähäkit tosiaan saatta purra. Rakkaudesta se kai kuitenkin kulkee mun mukana myös metsissä – silloin kun ei sada.

Autollakin voi ulkoilla!




Sitten tuli se aamu kun mun piti kattaa aamiaispöytään edellisen päivän pullanjämät. Donitsilaatikko oli viettänyt yön keittiön tasolla ja kun avasin sen, oli sen sisällä ehkä noin miljoona sokerimuurahaista. Muurahaisia oli myös laatikon alla ja seinällä. Kiikutin pullalootan ulos roskikseen ja siivosin ötökät pois. Voitte arvata miten Fredde pärjää muurahaisten kanssa. Tämän jälkeen kaikki ruoka säilytettiin jääkaapissa sillä tarkemmalla katselulla löysin mustia kuusijalkaisia myös maustekaapista ja tuulikaapista. Muissa asuintiloissa niitä ei vaikuttanut olevan ja kun vakuutin Fredden ja lapset siitä että ne eivät syö ihmisiä me selvittiin tästäkin vastoinkäymisesta.

Lätäkön makua?

Aika usein tonne haystack rockille voi kävellä! Ei tällä kertaa. 


Lauantaiaamuna me syötiin jälleen kerran maailman paras aamiainen Osprey Cafessa ja yhtenä iltana simpukoita U Street Pubissa. Kaupungin ylivoimaisesti parhaat ravintolat kaukana keskustan turistimestoista. Karkkikaupan irtarit oli yhtä hyviä kuin aina ennenkin; Kouvolan laku, merkkarit, ja hunajalakritsi. Suklaahyllystä löytyi edelleen suklaanälkäiselle Fazerin suklaata useampaa sorttia ja suklaamestarin itsensä tekemiä tryffeleitä. Donitsikaupasta sai edelleen ne parhaat donitsit. Ja paikallisissa panimoissa oli mukavaa hengailla sateelta suojassa muitten kanssa. Neljään päivään mahtui neljä panimoa, kolme vanhaa tuttua ja yksi uusi. Ehdittiin me käymään merimuseossakin.



Kotiin tultua purin kassit autotallissa muurahaisia etsien. Kannoin laukut pihalle odottamaan myrkkyä ja pesin jokaisen vaatekappaleen ulkovaatteita myöten. Ruokalaatikon kävin läpi vielä varovaisemmin ja listin armotta sieltä löytyneet kaksi kaveria. Onneksi vain kaksi.


Kuvissa näkyy aurinkoa koska sateella satoin niin paljon ettei voinut kuvata. Oli meillä ihanaa ja tulipahan luettua pari kirjaa, neulottua yhdet sukat, aloitettua toiset, ja kaulaliinakin sai varmasti ainakin parikymmentäsenttiä uutta neuletta. Freddelle tosin jouduin lupaamaan että keväällä mennään jonnekin missä paistaa aurinko. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän