Siirry pääsisältöön

Napoleon Dynamite



Koulussa on kaksi liikunnanopettajaa. Toinen vaihtuu vuosittain kun ne on niitä ihania innostuneita vastavalmistuneita. Niitä jotka saa keikan vuodeksi ja siirtyvät vakihommaan jonnekin muualle seuraavana syksynä. Sit meillä on se amerikkalaisen liikunnanopettajan stereotyyppi toisena. Tällä miehellä on oma toimisto jumppasalin takana ja se on opettanut liikuntaa varmaan ainakin sata vuotta. Sillä on geelillä pystyyn liimattu harmaa tukka, päällä liian lyhkäset shortsit, tiedättehän sellaiset seiskytluvun jalkapallopökät, polvisukat ja lenkkarit. Yläosassa kirkkaanpunainen verkkaritakki ja kaulassa pilli. Vain hikinauha puuttuu. Selän takana miehen lempinimi on Napoleon Dynamite.

Napoleon Dynamiten toimistossa on aikuisen ihmisen kokoinen kuva miehen pojasta, öljyttynä, suihkurusketuksessa ja stringeissä, jossakin fitness kilpailussa. Niin lapset kuin aikuisetkin tietää siitä kuvasta joka tuntuu hyökkäävän päälle kun kävelee miehen toimistoon. Kait se saa olla siinä kun se kuitenkin on tavallaan urheilukuva. Jos mies ei ole toimistossa tai kentän laidalla, sen löytää Starbucksista sillä vesipullon sijasta sillä on kädessä aina pahvinen Starbucksin muki. Vanhempien vakoiluun perustuen mies käy siellä aina aamulla ja myös lounaalla, siis aina.

Napoleon Dynamite seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin. Kun joku yrittää sanoa sille jotakin, se puhaltaa pilliin uudestaan ja murahtaa. Se ei lue vanhempien lähettämiä sähköposteja joten kokeneemmat vanhemmat on jo oppineet että samaan meiliin on syytä laittaa myös luokanopettaja ja toimistosihteerit sillä Napoleon Dynamite ei ehkä huomaa että jalka kipsissä on vähän haastavaa juosta kentän ympäri.



Tämän miehen liikuntatunneilla juostaan. Kaikki juoksee. Kukaan ei saa kävellä. Tunnilla ei juoda vettä tai käydä vessassa. Yksi juoksee. Kaikki juoksee. Napoleon seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin. Kun on juostu potkitaan palloa tai ehkä tanssitaan jumppasalissa. Kun ollaan jumppasalissa Napoleon istuu toimistossaan ja puhaltaa aina välillä pilliin. Koska se tunnetusti ei lue sähköpostejaan eikä koulun koneilta pääse someen, oletan että se lukee päivän lehteä siellä toimistossaan, tuntisuunnitteluun sen aika ei ainakaan kulu.

Miehen taktiikka on tehokas. Kolmessa viikossa naapurin ekaluokkalainen on oppinut vihaamaan koululiikuntaa. Mun alakoulun jumppaopelta meni siihen kuitenkin useampi vuosi. Aina ennen Tättis sairastui mystisesti koululiikuntapäivinä. Sen jälkeen kun tiimin kanssa päätettiin ettei Tättis juokse on sairastuminen vähentynyt huomattavasti. Meidän lapsesta on yhtäkkiä tullut terve myös keskiviikkoisin ja perjantaisin. Juoksemisen sijasta Tättis kävelee.

Meidän lapsilla oli se kiva nuori liikunnanopettaja kahtena ensimmäisenä kouluvuotena. Sen jälkeen arpaonni on antanut niille Napoleon Dynamiten. Kahtena ekana vuonna ne oppi erilaisia ulkoleikkejä, hyppimään hyppynarua ja tekemään kaikkea liikunnallista ja kivaa.

Kaikki vanhemmat tietää Napoleonin. En ole vielä koskaan törmännyt lapseen joka miehestä tykkäisi. Toiset pärjää sen tunneilla paremmin kuin toiset. Vanhempien taktiikat vaihtelee. Huhu kertoo että ne lapset jotka käy miehen järjestämässä kuntopiirissä saa parempaa kohtelua, joten osa vanhemmista lähettää lapsensa kahdesti viikossa kiertämään piiriä miehen pillin säestyksellä. Toiset preppaa lapsiaan aamuisin bussipysäkillä, kertoo miten juoksua kannattaa rytmittää ja miten se onneksi kuitenkin kestää vain puoli tuntia päivästä. Kolmannet on vetänyt lapsensa kokonaan pois koululiikunnasta ja neljäs ryhmä toimittaa koululle lääkärintodistuksen jossa kerrotaan että lääketieteellisistä syistä lapsi saa itse rytmittää omaa jaksamistaan liikuntatunnin aikana.


Napoleon Dynamite on elävä vitsi ja samalla jotakin ihan hirvittävän surullista. Luulis että tänä päivänä koululiikunta olis kehittynyt niin että tavoittena olis kannustaa näitä pieniä ihmisiä aktiiviseen elämäntapaan sen sijaan että jokainen lapsi joka ei ole luonnostaan urheilullinen oppii ettei liikunta nyt vaan ole heitä varten. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän