lasten lumoissa

Mä en jotenkin tunnu enää osaavan kirjoittaa meidän ihan tavallisesta elämästä, ujostelen, arastelen enkä edes tiedä miksi. Tuntuu että olen kirjoittanut sen tuhanteen kertaan omasta vanhemmuudesta, elämästä perheessä, kolmesta lapsesta, autismista, ADHD:stä, ahdistuksesta ja kaikesta. Ehkä asiat on loksahtaneet hetkeksi kohdilleen, elämästä on tullut aika helppoa ja me ollaan saatu hengähdystauko niitä teinivuosia odotellessa.

Eihän totuus ole mihinkään muttunut, vaikka olishan se ihan mahtavaa sanoa että meidän elämästä on tullut vaaleanpunaista ja pelkästään kivaa, että lapset nukkuu yönsä omissa sängyissään, että terapiasta ja lääkityksestä on luovuttu, ja kaikki kukoistavat kuin rakkaudella hellityt hortensiat tuossa etupihalla. Mutta elämä ei ole sellaista, elämä maistuu elämältä ja kaikilta sen sävyiltä. Juuri nyt ollaan kuitenkin kohdassa jossa kaikki tuntuu sujuvan aika hyvin.

On päiviä kun huokaan jo aamulla ennen kuin päivä on edes lähtenyt liikkeelle. Takana on huonosti nukuttu tai lapsen kanssa valvottu yö. Yksi haastaa riitaa, toinen riehuu ja kolmas ei haluais yhtään mitään. Omaa päätä särkee, kahvi viilenee kupissa ja tekee mieli painella takaisin nukkumaan.

Joskus tulee iltoja kun ilmassa on ukkosta. Kentsu keittää taas kerran suihkusaippua-shampoo-hoitoainekeittoa kylpyammeeseen, heittää pyyhkeet perään ja lopulta koko lattia lainehtii. Fredde ripittää, siivotessaan liukasta sotkua. Mä en voi olla kysymättä että eikö tästä nyt ole jo aika moneen kertaan puhuttu ja pieni poika kysyy kyyneleet poskillaan että vieläkö me rakastetaan sitä. Rakastetaan, rakastetaan... Se kysyy niin aika usein, ja mä mietin että eikö mun tunne välity lapseen? Olenko pelottava? Niin pelottava että mun rakkauttakin joutuu epäilemään pyytäessään anteeksi – taas kerran.

Muistatteko Lucky Luken ja riidankylväjän? Kun se joka on päättänyt haastaa riitaa ryhtyy toimeen, on pakko riidellä, se tökkii ja vääntää jokaisen kanssa kunnes on saanut kaikki muutkin kanssaan samaan veneeseen – riitelemään – omasta pahasta olosta kun riittää jaettavaksi kaikille ja jotenkin sitä kai helpottaa jos muillakin on kurjaa. Ollipolli on ainoa joka yksinkertaisesti kieltäytyy riitelemestä siskonsa kanssa, me muut ollaan valitettavasti alttiita riidankylväjälle, minäkin vaikka kuinka haluaisin sanoa osaavani olla aikuinen – en osaa. Ollipolli kohauttaa olkapäivään, pyörittelee silmiään ja vetäytyy syrjemmälle. Antaa siskon riehua.

Yöllä mun sängyn viereen ilmestyy pieni olento. Se sanoo että siihen sattuu. Nostan höyhenenkeveän lapsen syliin, hieron hetken kipeää jalkaa ja otan sen kainaloon... aika monta kertaa se on kysynyt miksei sitä kuunnella paremmin ja enemmän, miksi ne muut on tärkeämpiä? Ei ne ole, ne vaan huutaa enemmän ja kovempaa. Halaan tiukasti ja kuiskaan korvaan että se on tärkeä, just nyt kaikista tärkein.

Elämä on hetkittäin villiä ja vallatonta, välillä hengitetään yhdessä paperipussiin. Mutta olen lasteni lumoissa, katson niitä kaukaa ja mietin miten mahtavat lapset me ollaan onnistuttu tekemään, kuuntelen hämmästyneenä niitten juttuja ja pohdin mistä ne tietää kaiken sen minkä tietävät, miten se sama keittoa keittävä lapsi kysyy ohimennessään onko mun katsoman elokuvan pääroolissa kenties Emma Thompson ja samaan hengenvetoon se ensin vahvistaa itse vastauksen kysymykseen ja kertoo mistä rooleista näyttelijätär on tunnettu. Riidankylväjä osaa halutessaan olla maailman paras isosisko, sellainen joka antaa oman ilmapallonsa veljelleen kun se itkee sitä että sen pallo meni rikki, tai sellainen joka kuiskaa pienen ahdistuneen korvaan että hän tietää miltä se tuntuu kun ei saa henkeä ja maailma tuntuu loppuvan siihen – kyllä se siitä. Ja se pienin, se pienin ja hiljaisin, miten se osaakaan sovitella sisarustensa riitoja niin paljon paremmin kuin minä, miten tarkkaavaisesti se katsoo ja huomioi ympäristöään etäältä, tekee huomioita ja aloittaa sitten: ”Kuulkaahan! Kyllä se nyt vaan on näin että...” – Ja niinhän se just on.

Niin että täällä mikään ei ole muuttunut, ja samalla moni asia on. Marttakin täytti eilen kolme.