torstai 9. elokuuta 2018

käsipyyhkeet


Muistan lapsuudestani sen naisen, sen joka seisoi Laivurinkadun liikehuoneiston ulkopuolella ja kokeili kokeilemistaan onko ovi lukittu. Siinä se seisoi ja nyki ovea, kaikki sen tiesi. ”Hullu!” Joskus paljon myöhemmin opin että naisella oli todennäköisesti pakko-oireinen häiriö. Silloinkin vielä pelkäsin että mulle tulee sellainen. Luin lehdestä että jossakin menee raja sen välillä koska ei enää ole normaalia miten monta kertaa palaa kotiin tarkistamaan onko silitysrauta ja kahvinkeitin jääneet päälle. Ajattelin sitä naista ja mietin olenko vielä normaalin rajoissa. Tässä vaiheessa voinen varmuudella sanoa etten koskaan saanut sitä, sitä pakko-oireista häiriötä. Mun ahdistus on toisenlaista.



Kymmeniä vuosia myöhemmin kahdeksanvuotias poika istuu taas ruokapöydässä. Sen isä puuskahtaa että sehän tekee ihan mitä tahansa ettei sen tarvitsis syödä, ihmeellistä pelleilyä. Poika tuijottaa ruokaansa eikä puhu mitään. Sitten se ottaa kulauksen vettä ja pyyhkii kätensä taas kerran.

Kouluvuoden aikana sen saman pojan äiti tyhjentää miltei koskemattoman lounaslaatikon päivä toisensa jälkeen. Äiti vilkaisee poikaansa ja mitään kysymättä lapsi vastaa ettei se ehtinyt syödä. – ”Niinpä tietenkin, et ehtinyt... taaskaan.” Äiti huokaa ja miettii mitä se oikein siellä lounaalla tekee, säheltää kavereittensa kanssa? Vai onko se sen lääkitys? Ettei ole nälkä? Ei se ruoka aina niin pahaakaan voi olla... miten niin ei ehdi? Niillähän on 30 minuuttia aikaa mussuttaa se sämpylä ja vihannekset. Tekosyitä. Se ettei muka ehdi.

Päivällispöydässä käsipyyhkeitten keko kasvaa ja ruoka pysyy lautasella. – ”Mitä mun pitäis sulle laittaa että söisit? Eihän kaikki voi olla niin pahaa ettei sitä voi syödä? Olet aina viimeinen ruokapöydässä... söisit sen sijaan että pyyhit käsiä ja suuta” Lopulta päätetään olla sanomatta lapselle yhtään mitään, syö jos syö, eikä se syö.

Yhtenä iltana äiti kysyy pojalta miksi se ei syö vaan pyyhkii käsiä, silleen kahdestaan keskustellen sen sijaan että asiaa käsiteltäisiin taas ruokapöydässä syyllistäen. Poika on ensin hiljaa ja sitten se kertoo että sen täytyy pyyhkiä, koska se on likainen. Yhtäkkiä äiti palaa sen ovea nykivän naisen luokse ja syntyy oivallus joka johtaa toiseen ja kolmanteen. Äiti kysyy mitä poika teki koululounaalla silloin kun olis pitänyt syödä ja poika vastaa että sen piti pyyhkiä käsiä ja naamaa... koska ne oli likaiset. – ”Siis et ehtinyt syödä vaikka oli nälkä koska piti pyyhkiä?” Lapsi vahvistaa ja toteaa että olis se halunnut syödä muttei ehtinyt.

Äiti puhuu asiasta lapsen isän kanssa, puhutaan sensorisen integraation häiriöstä ja heitetään sekaan se pelottava sana, pakko-oireinen häiriö. Pitäiskö se viedä lääkäriin? Onhan sillä psykiatri, ehkä sen kanssa pitäis puhua asiasta. Ensin puhutaan lapsen kanssa, lapsi kysytään häiritseekö tilanne lasta. Lapsi on hiljaa, se ei vastaa ja lopulta se nyökkää, se sanoo että se haluaa lääkäriin ja äiti tilaa ajan lastenlääkärille psykiatrin sijasta, jos se kuitenkin on ylireagointia ja vaan sensorinen ongelma. Lastenlääkäri on sellainen jalatmaassatyyppi, sen kanssa on hyvä jutella näistä. Ainoa aika on samaan aikaan uimakoulun kanssa. Äiti ottaa ajan ja kysyy myöhemmin lapselta kumpaan se haluaa mennä, lääkäriin vai uimakouluun. Lapsi valitsee hetkeäkään empimättä lääkärin ja yhtäkkiä äidistä tuntuu että tälle asialle olis pitänyt tehdä jotakin joa kauan aikaa sitten.

Lääkäri jututtaa enemmän lasta kuin vanhempaa. Niin tämä lääkäri aina tekee. Lopulta se kysyy onko äidillä mitään lisättävää lapsen ajatuksiin, ei oikeastaan ole. Äiti selittelee miksi lääkäriin ei tultu aiemmin, miksei asiasta puhuttu jo kesän alussa, silloin kun oltiin kahdeksanvuotistarkastuksessa. Lääkäri puhuu pakko-oireisesta häiriöstä, lääkäri puhuu siitä miten sitä hoidetaan ja antaa ohjeita siihen miten jatkaa eteenpäin. Lääkäri kannustaa ja sanoo että lapsuudessa todettu pakko-oireinen häiriö on hoidettavissa, aivot voidaan opettaa toimimaan toisin. Lääkäri selittää lapselle miten pakko-oireisen häiriön mekanismi toimii ja antaa äidille listan puhelinnumeroita ja kirjoja luettavaksi.

Autossa äiti miettii sitä ovea nykivää naista ja toistelee itselleen ettei sen oma lapsi ole sellainen, ettei siitä tule sellaista. Että nykyään tätä osataan hoitaa, että tästä tulee ihan hyvä. Se halaa lastaan ja sanoo että rakastaa, ihan kokonaan ja sellaisenaan.  



4 kommenttia:

  1. Voi kuinka kauniisti kirjoitat lapsistasi, ihan tuli tippa silmään. Luen blogiasi aina innolla ja tälläkertaa oli ihan pakko tulla kiittämään. Kiitos kun jaksat jakaa osan elämästäsi meille muille ja kaikkea hyvää perheellesi. Olet aivan mahtava äiti! Terv. Mia Suomesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! Mietin taas kerran kirjoittaako vai ei ja kirjoitin kuitenkin.

      Poista
  2. Mä olen lukenut blogiasi pitkään. Lapsesi, varsinkin Tättis ovat tuntuneet aika tutunoloisilta. Kovin samantyyppisiä juttuja on ollut meidänkin nyt 6-vuotiaalla pojalla, vaikka toisaalta taas ei. Itse olen pohtinut autismivaihtoehtoa jo pitkään, mutta on ollut vaikea sanoa. Muutaman vuoden poika on ollut muu psyykkinen kehityshäiriö diagnoosilla, mutta nyt lisätutkimusten jälkeen saatiin tarkennettua, että autisminkirjosta on kysymys. Kiitos sinulle vertaistuesta ja avoimesta jakamisesta. Tässä kohdassa minua auttaa valtavasti se, että olen jo lukenut paljon aiheesta juurikin äidin näkökulmasta. Tästä selviää, lapsi on fiksu ja kehittyy kyllä, vaikka taival on ollut ja tulee vielä pitkään olemaan raskas. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanaa onkaan kuulla että mun kirjoituksista on ollut apua, että olet kokenut ne vertaistueksi. Voimia sinulle tälle mutkikkaalle tielle. Joskus on niin vaikeeta ettei tiedä miten jatkaisi, mutta toisaalta loppupeleissä kaikki ne onnen hetket, saavutetut etapit pyyhkivöt pois kaikki ne hetkittäiset epätoivon syöverit tummine sävyineen.

      Poista