Siirry pääsisältöön

käsipyyhkeet


Muistan lapsuudestani sen naisen, sen joka seisoi Laivurinkadun liikehuoneiston ulkopuolella ja kokeili kokeilemistaan onko ovi lukittu. Siinä se seisoi ja nyki ovea, kaikki sen tiesi. ”Hullu!” Joskus paljon myöhemmin opin että naisella oli todennäköisesti pakko-oireinen häiriö. Silloinkin vielä pelkäsin että mulle tulee sellainen. Luin lehdestä että jossakin menee raja sen välillä koska ei enää ole normaalia miten monta kertaa palaa kotiin tarkistamaan onko silitysrauta ja kahvinkeitin jääneet päälle. Ajattelin sitä naista ja mietin olenko vielä normaalin rajoissa. Tässä vaiheessa voinen varmuudella sanoa etten koskaan saanut sitä, sitä pakko-oireista häiriötä. Mun ahdistus on toisenlaista.



Kymmeniä vuosia myöhemmin kahdeksanvuotias poika istuu taas ruokapöydässä. Sen isä puuskahtaa että sehän tekee ihan mitä tahansa ettei sen tarvitsis syödä, ihmeellistä pelleilyä. Poika tuijottaa ruokaansa eikä puhu mitään. Sitten se ottaa kulauksen vettä ja pyyhkii kätensä taas kerran.

Kouluvuoden aikana sen saman pojan äiti tyhjentää miltei koskemattoman lounaslaatikon päivä toisensa jälkeen. Äiti vilkaisee poikaansa ja mitään kysymättä lapsi vastaa ettei se ehtinyt syödä. – ”Niinpä tietenkin, et ehtinyt... taaskaan.” Äiti huokaa ja miettii mitä se oikein siellä lounaalla tekee, säheltää kavereittensa kanssa? Vai onko se sen lääkitys? Ettei ole nälkä? Ei se ruoka aina niin pahaakaan voi olla... miten niin ei ehdi? Niillähän on 30 minuuttia aikaa mussuttaa se sämpylä ja vihannekset. Tekosyitä. Se ettei muka ehdi.

Päivällispöydässä käsipyyhkeitten keko kasvaa ja ruoka pysyy lautasella. – ”Mitä mun pitäis sulle laittaa että söisit? Eihän kaikki voi olla niin pahaa ettei sitä voi syödä? Olet aina viimeinen ruokapöydässä... söisit sen sijaan että pyyhit käsiä ja suuta” Lopulta päätetään olla sanomatta lapselle yhtään mitään, syö jos syö, eikä se syö.

Yhtenä iltana äiti kysyy pojalta miksi se ei syö vaan pyyhkii käsiä, silleen kahdestaan keskustellen sen sijaan että asiaa käsiteltäisiin taas ruokapöydässä syyllistäen. Poika on ensin hiljaa ja sitten se kertoo että sen täytyy pyyhkiä, koska se on likainen. Yhtäkkiä äiti palaa sen ovea nykivän naisen luokse ja syntyy oivallus joka johtaa toiseen ja kolmanteen. Äiti kysyy mitä poika teki koululounaalla silloin kun olis pitänyt syödä ja poika vastaa että sen piti pyyhkiä käsiä ja naamaa... koska ne oli likaiset. – ”Siis et ehtinyt syödä vaikka oli nälkä koska piti pyyhkiä?” Lapsi vahvistaa ja toteaa että olis se halunnut syödä muttei ehtinyt.

Äiti puhuu asiasta lapsen isän kanssa, puhutaan sensorisen integraation häiriöstä ja heitetään sekaan se pelottava sana, pakko-oireinen häiriö. Pitäiskö se viedä lääkäriin? Onhan sillä psykiatri, ehkä sen kanssa pitäis puhua asiasta. Ensin puhutaan lapsen kanssa, lapsi kysytään häiritseekö tilanne lasta. Lapsi on hiljaa, se ei vastaa ja lopulta se nyökkää, se sanoo että se haluaa lääkäriin ja äiti tilaa ajan lastenlääkärille psykiatrin sijasta, jos se kuitenkin on ylireagointia ja vaan sensorinen ongelma. Lastenlääkäri on sellainen jalatmaassatyyppi, sen kanssa on hyvä jutella näistä. Ainoa aika on samaan aikaan uimakoulun kanssa. Äiti ottaa ajan ja kysyy myöhemmin lapselta kumpaan se haluaa mennä, lääkäriin vai uimakouluun. Lapsi valitsee hetkeäkään empimättä lääkärin ja yhtäkkiä äidistä tuntuu että tälle asialle olis pitänyt tehdä jotakin joa kauan aikaa sitten.

Lääkäri jututtaa enemmän lasta kuin vanhempaa. Niin tämä lääkäri aina tekee. Lopulta se kysyy onko äidillä mitään lisättävää lapsen ajatuksiin, ei oikeastaan ole. Äiti selittelee miksi lääkäriin ei tultu aiemmin, miksei asiasta puhuttu jo kesän alussa, silloin kun oltiin kahdeksanvuotistarkastuksessa. Lääkäri puhuu pakko-oireisesta häiriöstä, lääkäri puhuu siitä miten sitä hoidetaan ja antaa ohjeita siihen miten jatkaa eteenpäin. Lääkäri kannustaa ja sanoo että lapsuudessa todettu pakko-oireinen häiriö on hoidettavissa, aivot voidaan opettaa toimimaan toisin. Lääkäri selittää lapselle miten pakko-oireisen häiriön mekanismi toimii ja antaa äidille listan puhelinnumeroita ja kirjoja luettavaksi.

Autossa äiti miettii sitä ovea nykivää naista ja toistelee itselleen ettei sen oma lapsi ole sellainen, ettei siitä tule sellaista. Että nykyään tätä osataan hoitaa, että tästä tulee ihan hyvä. Se halaa lastaan ja sanoo että rakastaa, ihan kokonaan ja sellaisenaan.  



Kommentit

  1. Voi kuinka kauniisti kirjoitat lapsistasi, ihan tuli tippa silmään. Luen blogiasi aina innolla ja tälläkertaa oli ihan pakko tulla kiittämään. Kiitos kun jaksat jakaa osan elämästäsi meille muille ja kaikkea hyvää perheellesi. Olet aivan mahtava äiti! Terv. Mia Suomesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! Mietin taas kerran kirjoittaako vai ei ja kirjoitin kuitenkin.

      Poista
  2. Mä olen lukenut blogiasi pitkään. Lapsesi, varsinkin Tättis ovat tuntuneet aika tutunoloisilta. Kovin samantyyppisiä juttuja on ollut meidänkin nyt 6-vuotiaalla pojalla, vaikka toisaalta taas ei. Itse olen pohtinut autismivaihtoehtoa jo pitkään, mutta on ollut vaikea sanoa. Muutaman vuoden poika on ollut muu psyykkinen kehityshäiriö diagnoosilla, mutta nyt lisätutkimusten jälkeen saatiin tarkennettua, että autisminkirjosta on kysymys. Kiitos sinulle vertaistuesta ja avoimesta jakamisesta. Tässä kohdassa minua auttaa valtavasti se, että olen jo lukenut paljon aiheesta juurikin äidin näkökulmasta. Tästä selviää, lapsi on fiksu ja kehittyy kyllä, vaikka taival on ollut ja tulee vielä pitkään olemaan raskas. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanaa onkaan kuulla että mun kirjoituksista on ollut apua, että olet kokenut ne vertaistueksi. Voimia sinulle tälle mutkikkaalle tielle. Joskus on niin vaikeeta ettei tiedä miten jatkaisi, mutta toisaalta loppupeleissä kaikki ne onnen hetket, saavutetut etapit pyyhkivöt pois kaikki ne hetkittäiset epätoivon syöverit tummine sävyineen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi