Siirry pääsisältöön

aika loppuu aina kesken

Tauko kiireisessä päivässä Martan kanssa. 



Mihin ihmeeseen nää päivät oikein menee? Joo, joo mulla on työ ja lapset ja... mutta oikeesti, koko tammikuun on tuntunut taas siltä etten ehdi tekemään yhtään mitään ja aika loppuu aina kesken. On aamu ja sit yhtäkkiä kello on yhdeksän illalla ja hommat levällään kuin jokisen eväät. Viime viikolla unohdin autuaallisesti mennä hammaslääkäriinkin, kunnes ne soitti sieltä ja kyseli perään, vähänkö noloa! Sattuuhan sitä, iltapäivällä uusi yritys.

Koulujuttuja.


Ainakin osin syytän koulua. Ei siis koulussa mitään vikaa ole, mutta realiteetti on se että kun noitten kolmen kullannupun pitäis olla siellä koulussa maanantaista perjantaihin aika tarkkaan yhdeksästä neljään, on meillä tammikuussa ollut kaksi ihan kokonaista kouluviikkoa, siis sellaista joina ei ole vapaapäiviä, opettajan koulutuspäiviä, tai puolikkaita päiviä. Sama meno jatkuu helmikuussa ja kaksi neljästä viikosta on pirstaleisia syystä tai toisesta. Yritä siinä sit tehdä töitä. Niin, ja tää kolmikko jäiritsee mun elämää vielä erilaisilla keskeytyksillä kun keskellä päivää ajellaan fysioterapiaan, hammaslääkäriin ja erilaisiin koulupalavereihin. Eihän siinä mitään, mutta kun matkat on aina puolisen tuntia suuntaansa ja sit lapselle pitää syöttää lounasta ja on se varsinainen aika ja sit ajetaan takaisin niin tosiasiassa yhteen hammaslääkäriin tai fysioterapiaan vierahtää ihan liukkaasti kolme tuntia. Kolme tuntia niistä seitsemästä kun mun pitäis ehtiä tehdä töitä. Viime viikollakin oli kolme puolikasta päivää.

Lounashetki.


Ja sitten on ne välimatkat. Ne nyt on aina olleet ne samat ja totuus se että joka paikkaan kestää aina vähintäänkin kauan. Liikenteestä riippuen samaan pariinkymmeneen kilsaan voi mennä mitä vaan vartista kahteen tuntiin. Autossa onneksi ehtii ajattelemaan tai kuuntelemaan äänikirjoja. Tammikuussa tuli ajaessa kuunneltua Michelle Obaman Becoming ja siinä sivussa valistettua itseä siitä miten lapsen raivareita vois lähestyä rakentavammin sen sijaan että joutuu a) poistumaan tilasta ettei tapa lastaan tai b) huutaa takaisin. Jos lapsen reaktiot tuntuu suhteettomilta ja oma kyky vastata niihin puutteelliselta suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Pat Harveyn ja Jeanine Penzon kirjan Parenting a Child Who Has Intense Emotions. Niin, että sen autossa istutun ajan ja ajetut kilometrit voi käyttää ihan hyödyllisestikin. Eilen ajelin aamulla asiakkaan taloa katsomaan meiltä kotoa tohon naapuriin (20km eli Helsingin Rautatientorilta Lentoasemalle) sit kotiin hakemaan lapset ja takaisin samaan paikkaan elokuviin. Ei ollut liikennettä, meni nopeesti, parikymmentä minuuttia siivu. Keskiviikkona sen sijaan ajelin työtilaisuuteen reilun tunnin aamuruuhkassa ja vastaavasti parikymmentä minuuttia takaisin, matkaa 25km. Kaikkialle on matkaa, jopa mun toimistolle aamulla 45 minuuttia ja kotiin vartti, matkaa reiskat kymmenen kilsaa. Niin että kun joku kysyy kuinpa paljon matkaa on jonnekin, kysytään ensin tarkentavia lisäkysymyksiä; mihin aikaan olet menossa? Entä tulossa? Ja sen jälkeen vastaus minuuteissa, tunneissa tai päivissä.

Työjuttuja.


Niin et siihenhän nää päivät menee. Autossa istumiseen ja lasten tuomiseen ja viemiseen ja rikkonaisiin viikkoihin. Ei liene ihme että amerikkalaista alakoulua pidetään kokopäivätyönä vanhemmille ja että amerikkalainen lapsi syö ja tekee läksynsä auton takapenkillä. Matkalla jostakin, jonnekin.

Niin että sen sijaan että olisin iltaisin kirjoitellut blogia vinkkulasin kanssa olen vääntänyt asiakkaille powerpointtia kivennäisveden siivittämänä ja välillä karjahdellut yläkertaan että olkaahan perkele nyt vähän hiljempaa kun täällä ei kuule omia ajatuksiaan. 

Perjantaisin syödään pizzaa - AINA




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän