minä kuiskasin tänään

”Minä kuiskasin tänään koulussa!” – Teit mitä rakas? ”Minä kuiskasin... kuiskasin opetuksen aikana vierustoverille.” Mietin hetken hiljaa, annan tiedon valua jonnekin syvälle tajuntaan ja kun ymmärrän mitä lause pitää sisällään nieleskelen itkua. – Ai kuiskasit? Oliko se ensimmäinen kerta? Miltä se tuntui? ”Kyllä. Ekaa kertaa. Kuiskasin eikä ope edes huomannut... se oli huikeeta. Myöhemmin juoksukävelin käytävällä.” Katson lasta, hymyilen kätkettyjen kyynelen lävitse ja ojennan käteni yläviitoseen. Jossakin muussa perheessä, jonkun toisen lapsen kohdalla tunnin aikana puhuminen on ongelma mutta meillä se saa mut hetkeksi harkitsemaan kakun ostamista, onhan meillä syytä juhlaan. Lapsi on rikkonut sääntöjä, peräti kahdesti.

Viikkoa aiemmin se sama lapsi on aloittanut lääkityksen pakko-oireiseen häiriöön, kotoisasti OCD vaan. Onhan jokainen meistä ainakin jossakin vaiheessa heittänyt herjaa omista pakko-oireistaan, ajattelematta niitä joille ne ihan oikeasti ovat muutakin kuin se satunnainen silitysraudan tai kahvinkeittimen tarkistaminen, ajattelematta niitä joiden päivä on täynnä rituaaleja, kohtuuttomia pelkoja ja ajatuksia mahdollisista kauheuksista. Kuinka jollekin oikeasti tuo helpotusta jalan raapaiseminen tarkalleen viidensekunnin välein, tai miten noudattamalla jokaista sääntöä voi ehkäistä sairauden. Ihmisen mieli on ihmeellinen.

OCD, sellainen helppo heitto. Vitsi.

Viikkoa aiemmin se sama lapsi ei olisi tosiaankaan kuiskannut luokassa tai juoksukävellyt käytävällä. Eihän sellaista saa tehdä. Se lääkitys jonka aloittamista vastustin, joka tuntui ylitsepääsemättömältä vielä sinä iltana kuin hain purkin apteekista ja ojensin kapselin lapselle, se lääkitys auttoi lasta kuiskaamaan, rikkomaan rajoja ja kokeilemaan. Monelle muulle mitättömän pieni asia, on meille valtaisa askel kohti uutta tulevaisuutta, sitä päivää jona ehkä uskaltaa laskea vesiliukumäkeä tai mennä vuoristorataan. Sitä päivää kun voi niin sanotusti ”live a little”- elää vähän enemmän.

Tapaan lapsen tulevan terapeutin kanssa. Me jutellaan ensin meidän perheestä, meidän lapsesta ja siitä mitä me vanhemmat nähdään. Puhun huomisesta palaverista koulun kanssa, siitä miten en ajatellut hyväksyä mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen omani. Tavoitteena olla järkähtämätön. Me puhutaan kurinpidosta kotona ja vähän nolona totean että me ollaan aika huonoja rankaisemaan meidän lapsia. Meillä ei ole jäähyjä tai aresteja, saati sitten fyysisiä rangaistuksia. Meidän lasten kanssa keskustellaan, puhutaan asiat halki. Terapeutti katsoo mua ja sanoo sitten kiitos. Kiitos että olette juuri sellaisia vanhempia, sellaisia joitten lasten ei tarvitse pelätä vanhempiaan.

Terapeutti kysyy multa kysymyksiä. Vastaan usein etten tiedä, en tiedä mitä lapsi ajattelee, en tiedä miksi jokin asia tehdään niin kuin tehdään, en tiedä onko tämä se syy ettei se halua ihmisiä liian lähelle, onko tämä se syy että se on aina kiltti, ettei se riitele kenenkään kanssa, että se miettii taukoamatta kaikkein kauheimpia vaihtoehtoja. Tiedän että se pelkää sairastuvansa, tiedän että aika usein me käydään lääkärissä ihan muuten vaan. En minä tiedä ja silti osaan aavistaa, tiedän vähän, arvaan ja arvelen. Kuulen saman minkä olen jo lukenut, jokainen kerta kun vakuutan toisen olevan turvassa vahvista pakko-oireita ja aiheutan enemmän harmia kuin autan lasta.

Kotona lapsi kysyy multa kerroinko mä sille terapeutille miten outo tyyppi mä olen? Vastaan toiselle, et sä ole yhtään outo, olet rakas ja tärkeä ja täydellinen juuri näin.

Lapsen lääkityksestä puhuminen on vaikeaa. Lapsen lääkitseminen aiheuttaa usein tarpeetonta keskustelua jossa unohdetaan että lapsen lääkitseminen on aina ihan valtavan iso päätös ja vain poikkeustapauksissa on vanhemman tavoitteena oman elämänsä helpottaminen. Noin keskimäärin tavoitteena on tuoda lapsen elämään apua ja helpotusta. Pakko-oireisen häiriön ensisijainen hoitomuoto on lääkitys ja lääkehoitoa tuetaan terapialla.

Kuvissa Rockaway Beach, OR