näkymätön lapsi

On lauantai iltapäivä, lapset jäi kotiin ja me istutaan pienpanimon ikkunapöydässä siemaillen olutta. Fredde mesettää sisaruksilleen, mä tekstaan ystävän kanssa ja etsin lapselle psykologia. Nostan katseen puhelimen ruudulta ja sanon sille että mulla on huono omatunto, se kysyy että miksi. Sanon että pienin on aina jäänyt vähän jalkoihin, viimeiseksi ja huomiotta koska se on se joka pitää itsestään vähiten meteliä. On vaikeaa olla antamatta huomiota lapselle joka puhuu taukoamatta ja toistaa saman kysymyksen tarvittaessa satoja kertoja. On mahdotonta olla huomioimatta sitä joka huutaa niin että naapuritkin tietää, sitä joka aikanaan piirsi mustalla tussilla valkoiseen nahkasohvaan, rakensi kylpyammeeseen vedestä ja kylpypyyhkeistä akvaarion tai laski pahvilaatikossa alas portaita. On vaikea olla huomioimatta lasta joka peloissaan löytää tiensä meidän sänkyyn yö toisensa jälkeen. Se kolmas, se pienin jää vähemmälle koska sen tarpeet on hiljaisempia. Sen tarpeet ei ole äänekkäitä eikä ne keskeytä kenenkään arkea. On liian helppoa olla huomaamatta miten jokaisena iltana hyvän yön toivotus toistetaan samanlaisena sanasta sanaan, kuin amulettina pahuutta vastaan. Kenenkään ilta ei häiriinny siitä että se istuu ruokapöydän ääressä ja syö ruokansa järjestyksessä, systemaattisesti pyyhkien kädet suupalojen välissä. Hidasta se on, mutta huomiota se ei vaadi.

Ja siinä se sitten taas on, mun kädessä, neuropsykologin raportti suosituksineen. Tunnen väsymystä ja avuttomuutta, huonoa omatuntoa... olisi pitänyt tehdä enemmän. Olisi pitänyt jakaa huomiota ja puuttua aiemmin, olla enemmän läsnä eikä tuudittautua siihen että se on hiljaa ja huomaamaton, nukkuu omassa sängyssään eikä puhelimen ruudussa vilku koskaan rehtorin nimi tämän lapsen osalta, niitten kahden muun kylläkin. Se on aina ollut helppo, liian helppo.

En jaksa, tai jaksanhan minä, olen aina jaksanut ja jaksan tämänkin. Ihan varmasti jaksan, mutta just nyt en halua jaksaa. Kapinoin.

Yksi terapeutti lisää, ehkä kaksi. Se inhosi sitä sen edellistä terapeuttia. Terapia lopetettiin kaksi vuotta sitten. En etsinyt uutta kun pärjättiin kuitenkin, eikä ne ongelmatkaan ehkä olleet niin isoja. Se oli helppo ja me pärjättiin. Ne kaksi muuta vaati enemmän. On helpompaa viedä kaksi terapiaan sen sijaan etä mahduttaisi kalenteriin kolme käyntikertaa... keskimääräinen ajoaika 30-60 minuuttia suuntaansa, aika psykologilla 60 minuuttia, yksi terapia – kahdesta kolmeen tuntia vähemmän aikaa. Löydänkö edes ketään jolla on aikaa vastaanottaa? Kuinka monta puhelua ja sähköpostia tähän menee? Kuinka monta kertaa kuulen taas ne sanat, en voi ottaa vastaan mutta soita tälle. Löydänkö ketään sellaista jonka vastaanottoaika on edes jotenkin järjellinen? Vedänkö sen viikoittain pois koulusta vai istunko illat ruuhkaliikenteessä. Kuka vie, kuka hakee.

”Masennuslääkityksen aloittamista tulisi harkita. Ensisijainen hoitomuoto pakko-oireiseen häiriöön on lääkehoito jonka tarkoituksena on vähentää oireilua.”

Raportti kouluun, lastenlääkärille ja psykiatrille. Olen toiminut koulun kanssa jo riittävän monta vuotta tietääkseni että tästä tulee taistelu, että ne sanoo ei ja mun täytyy vaatia. Ne sanoo ei koska se on liian helppo. Liian hiljainen ja pärjää koulussa ihan hyvin. Se on helppo ja keskinkertainen. Se ei häiritse ketään. Ainoa mitä yksikään opettaja on koskaan sanonut tästä lapsesta on että se on hiljainen, voisi osallistua opetukseen enemmän. Ei pidä ryhmätöistä, mutta ennen kaikkea se on helppo. Ei sellainen lapsi tarvitse erityisopetussuunnitelmaa, helpot lapset kulkee muiden mukana.

”Masennuslääkityksen aloittamista tulisi harkita. Ensisijainen hoitomuoto pakko-oireiseen häiriöön on lääkehoito jonka tarkoituksena on vähentää oireilua.” Miksi se tuntuu niin pahalta? Ylitsepääsemättömältä. Onhan niillä muillakin pillerinsä. Syökö se masennuslääkkeitä loppuelämänsä? En halua. Onko mun halulla kuitenkaan mitään merkitystä? Eikö lapsen etu kuitenkin ole tärkein?

”Mama. Voidaanko me mennä lääkäriin?” – Miksi kultaseni? ”Pelkään että mulla on tässä jotain vikaa, jos lääkäri katsoisi? Varmistaisi että olen ihan terve.” – En minä näe siinä mitään rakas. Sattuuko siihen? Satutitko sen?  ”En satuttanut. Joskus siihen vaan sattuu. Mennäänkö lääkäriin? Haluaisin mennä...” Tiedän ettei sillä ole mitään vikaa. Me ollaan ennenkin käyty lääkärissä turhaan. Minun mielestäni turhaan. Lääkärinkin mielestä ehkä turhaan. Vakuutusyhtiön mielestä varmasti aivan turhaan. Lapselle on tärkeää kuulla lääkärin suusta että se on ihan terve. Lapsen mielestä se ei ole turhaa.